torstai 22. joulukuuta 2011
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
lauantai 17. joulukuuta 2011
1/3 takana
Joulukuun vedot on ohi. Tiistai jäi multa väliin, oli kuuleman mukaan ollut hyvä veto, joskin hieman keikkuva, epätasainen. Eilen oli tuttua väkkeä liuta katsomossa ja meno säpäkän mahtava! Kakkosen alkupuolella enerkiat hetkeksti nuupahti, joskin loppunoste oli enemmän kuin kohdillaan. 29 katsojaa tiistaina, 40 perjantaina. Siltä osin ihan ookoo, täysiä saleja ootellessa.
Palautetta on tullut paljon, omiin korviini 100-prosenttisesti positiivista; suorasta hehkutuksesta kultaisiin kädenpuristuksiin, reippaasta provosoitumisesta muutamiin analyyttisempiin kommentteihin. Esitys vaikuttaa osuvan ja uppoavan monenikäisiin ja monenlaisesti ajatteleviin katsojiin, ja se tuntuu hyvältä.
Tänään kilistellään pikkujoulun ja syyskauden kunniaksi, syyään hyvin, käydään katsomassa teatterilla Vysotskia ja naatitaan elämästä!
Radix jatkaa taipalettaan taas 3.1. alkaen.
Palautetta on tullut paljon, omiin korviini 100-prosenttisesti positiivista; suorasta hehkutuksesta kultaisiin kädenpuristuksiin, reippaasta provosoitumisesta muutamiin analyyttisempiin kommentteihin. Esitys vaikuttaa osuvan ja uppoavan monenikäisiin ja monenlaisesti ajatteleviin katsojiin, ja se tuntuu hyvältä.
Tänään kilistellään pikkujoulun ja syyskauden kunniaksi, syyään hyvin, käydään katsomassa teatterilla Vysotskia ja naatitaan elämästä!
Radix jatkaa taipalettaan taas 3.1. alkaen.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
tiistai 13. joulukuuta 2011
Sähköpostiin tullutta katsojapalautetta
Radix oli hieno ja mielenkiintoinen, visuaalisesti ja sisällöltään! Oli huippua, että esitys opetti minulle uusia asioita olematta kuitenkaan opettavainen. Se käsitteli todella tärkeitä aiheita tavalla, joka ei väsytä katsojaa. Mielenkiinto pysyi yllä! Olen suositellut sitä kaikille!
*
Upea esitys vaikeasta ja tavattoman laajasta aiheesta. Erityiskreditit mielenkiintoisista musiikeista! Täytyy tulla katsomaan vielä toisen, kolmannen kerran...
*
Radix on komea esitys, josta varmasti jokainen katsoja ottaa omansa. Itselleni puhuttelevimmiksi nousivat kohtaukset, jotka käsittelivät rasismia ja nationalismia, ja toisaalta vasemmiston jamaa. Puhetta oli paljon, ja osa informaatiosta meni paikoin ohi, mutta toisaalta mielenkiinto ei herpaantunut hetkeksikään, niin tärkeän äärellä olitte. Ryhmä antoi kaikkensa, se näkyi, kuului, välittyi. Kiitos ja terveisiä!
*
Kiitokset loistavasta esityksestä!
*
*
Upea esitys vaikeasta ja tavattoman laajasta aiheesta. Erityiskreditit mielenkiintoisista musiikeista! Täytyy tulla katsomaan vielä toisen, kolmannen kerran...
*
Radix on komea esitys, josta varmasti jokainen katsoja ottaa omansa. Itselleni puhuttelevimmiksi nousivat kohtaukset, jotka käsittelivät rasismia ja nationalismia, ja toisaalta vasemmiston jamaa. Puhetta oli paljon, ja osa informaatiosta meni paikoin ohi, mutta toisaalta mielenkiinto ei herpaantunut hetkeksikään, niin tärkeän äärellä olitte. Ryhmä antoi kaikkensa, se näkyi, kuului, välittyi. Kiitos ja terveisiä!
*
Kiitokset loistavasta esityksestä!
*
maanantai 12. joulukuuta 2011
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
lauantai 10. joulukuuta 2011
Röyhkeyttä!
Kirjoittaessani kolmannesta esityksestä palautetta esiintyjille (tiistain neljäs esitys on ensimmäinen, joka jää minulta väliin) jäin miettimään röyhkeyttä Radixissa. Kaipaan sitä lisää.
Aiemmissa kht-töissäni röyhkeys on tullut pitkälti katsojakontaktin, yleisöönmenon ja suoran puhuttelun kautta. Tässä esityksessä sitä on tarkoituksellisesti vähän. Syynä on jonkinlainen kyllästyminen (vaihe?) ja kyvyttömyys ajatella tuota lajia uudella / toisella tavalla. Mutta ärhäkän röyhkeitä hetkiä on kyllä haettu. Ja voisi hakea lisää.
Siellä on Marcus Bachmannin kristillinen eheytysklinikka (tyylilaji ja aiheenkäsittely vedetty tappiinsa). Siellä on Jobbik (katsojakontakti ajateltu riittävän röyhkeäksi). Siellä on Pelon ja vihan kierre (paljon suoremmin ja henkilökohtaisemmin tuskin voi enää puhua). Siellä on tervettä haistattelua, joka pohjaa osin itsekritiikkiin (vasemmistoaktivistit, Ajan henki, Vallan kritiikki a la Zizek jne.). Siellä on hetkiä, jolloin jokin sovinnaisuuden raja ylitetään sovitusti tai sopimatta, kuten Essin tavassa vetää loppujortsua puolen metrin päässä katsojista. Mutta siellä on myös vähän turhan siistejä, informaationjakamiseen tai tietynlaisen tunnelman luomiseen keskittyviä kohtauksia (islamin alku, kakkosen alku, degrowth, muun muassa).
Näytöskohtaisesti kakkosnäytös, joka käsittelee vasemmistoradikalismia, on omasta kulmastani röyhkeämpi kuin ensimmäinen. Se on rakennettu suorastaan ankaraksi. Ykköselle kaipaisi vielä sellaisia elementtejä tai tekemisen henkeä, että joku voisi lähteä kesken näytöksen katsomosta kävelemään. (Tai no, on niin jo kerran tapahtunutkin, mutta ei niinkään röyhkeyden vaan erään kohtauksen rajuuden vuoksi.) Pihdeissään se ykkönenkin toki pitelee. Ihmiset jaksavat istua hämmentävän hiiskumatta puolitoista tuntia paikoillaan.
Annukka Ruuskanen kirjoitti joskus Teatteri-lehden pääkirjoituksessaan, että mediaa ei saa mihinkään tekemällä sisäsiistejä esityksiä. Radix ei suinkaan ole sisäsiisti, mutta voisimme olla röyhkeydessä pidemmälläkin. Ruuskasen ajatus pätee yhtä hyvin kehen tahansa katsojaan: jos jotakin haluaa herättää, provosoida liikkeelle, on parempi antaa paukkua sydämensä kyllyydestä.
Röyhkeys liittyy tietenkin miellyttämiseen; se on sen vastapari tai -kohta. Karkeasti: esiintyjän mielessä pitäisi olla joka ilta ennen esitystä kysymys: "kuinka haastan itseni tänään?" eikä kysymys "kuinka selviydyn tästä illasta?". Se on vaativaa, mutta erittäin tärkeää - eikä pelkästään esityksen itsensä, vaan meidän, itsemme ja toistemme takia. Mitään ei pitäisi pyydellä anteeksi.
Kun juttu on vasta esityskautensa alussa ja tahti harva, terve rutiini puuttuu ja sitä kautta energiaa menee liiaksi varmuuden hakemiseen. Ei olla vielä niin hyvin jutun päällä, että voitaisiin vain ruveta rillaamaan. Mutta se aika tulee, kun suunnan eteen tehdään duunia.
Aiemmissa kht-töissäni röyhkeys on tullut pitkälti katsojakontaktin, yleisöönmenon ja suoran puhuttelun kautta. Tässä esityksessä sitä on tarkoituksellisesti vähän. Syynä on jonkinlainen kyllästyminen (vaihe?) ja kyvyttömyys ajatella tuota lajia uudella / toisella tavalla. Mutta ärhäkän röyhkeitä hetkiä on kyllä haettu. Ja voisi hakea lisää.
Siellä on Marcus Bachmannin kristillinen eheytysklinikka (tyylilaji ja aiheenkäsittely vedetty tappiinsa). Siellä on Jobbik (katsojakontakti ajateltu riittävän röyhkeäksi). Siellä on Pelon ja vihan kierre (paljon suoremmin ja henkilökohtaisemmin tuskin voi enää puhua). Siellä on tervettä haistattelua, joka pohjaa osin itsekritiikkiin (vasemmistoaktivistit, Ajan henki, Vallan kritiikki a la Zizek jne.). Siellä on hetkiä, jolloin jokin sovinnaisuuden raja ylitetään sovitusti tai sopimatta, kuten Essin tavassa vetää loppujortsua puolen metrin päässä katsojista. Mutta siellä on myös vähän turhan siistejä, informaationjakamiseen tai tietynlaisen tunnelman luomiseen keskittyviä kohtauksia (islamin alku, kakkosen alku, degrowth, muun muassa).
Näytöskohtaisesti kakkosnäytös, joka käsittelee vasemmistoradikalismia, on omasta kulmastani röyhkeämpi kuin ensimmäinen. Se on rakennettu suorastaan ankaraksi. Ykköselle kaipaisi vielä sellaisia elementtejä tai tekemisen henkeä, että joku voisi lähteä kesken näytöksen katsomosta kävelemään. (Tai no, on niin jo kerran tapahtunutkin, mutta ei niinkään röyhkeyden vaan erään kohtauksen rajuuden vuoksi.) Pihdeissään se ykkönenkin toki pitelee. Ihmiset jaksavat istua hämmentävän hiiskumatta puolitoista tuntia paikoillaan.
Annukka Ruuskanen kirjoitti joskus Teatteri-lehden pääkirjoituksessaan, että mediaa ei saa mihinkään tekemällä sisäsiistejä esityksiä. Radix ei suinkaan ole sisäsiisti, mutta voisimme olla röyhkeydessä pidemmälläkin. Ruuskasen ajatus pätee yhtä hyvin kehen tahansa katsojaan: jos jotakin haluaa herättää, provosoida liikkeelle, on parempi antaa paukkua sydämensä kyllyydestä.
Röyhkeys liittyy tietenkin miellyttämiseen; se on sen vastapari tai -kohta. Karkeasti: esiintyjän mielessä pitäisi olla joka ilta ennen esitystä kysymys: "kuinka haastan itseni tänään?" eikä kysymys "kuinka selviydyn tästä illasta?". Se on vaativaa, mutta erittäin tärkeää - eikä pelkästään esityksen itsensä, vaan meidän, itsemme ja toistemme takia. Mitään ei pitäisi pyydellä anteeksi.
Kun juttu on vasta esityskautensa alussa ja tahti harva, terve rutiini puuttuu ja sitä kautta energiaa menee liiaksi varmuuden hakemiseen. Ei olla vielä niin hyvin jutun päällä, että voitaisiin vain ruveta rillaamaan. Mutta se aika tulee, kun suunnan eteen tehdään duunia.
torstai 8. joulukuuta 2011
Raaditusaikataulu / Mikkeli
Raati: YRJÖ JUHANI RENVALL & JOHANNA FREUNDLICH, SIHTEERI PÄIVI HÄMÄLÄINEN
SUNNUNTAI 29.1.
Kajaanin Harrastajateatteri: Radix 10.00–12.50 (Sotku, Jääkärinkatu 9)
/ palaute 13.00–13.45 Sotkun kahviossa
SUNNUNTAI 29.1.
Kajaanin Harrastajateatteri: Radix 10.00–12.50 (Sotku, Jääkärinkatu 9)
/ palaute 13.00–13.45 Sotkun kahviossa
Message
Kolmas veto oli eilen, 14 katsojaa mukaanluettuna itseni. Ei tietenkään paljon naurata, mutta esitys oli mainio, parempi kuin sunnuntainen, porukka säpäkässä iskussa ja katsojapalautekin liikkui akselilla haltioitunut - innostunut. Nyt viiden päivän esitystauko Joulutoreineen ja Talk Show -iltoineen
Maanantaina, päivää ennen kolmatta esitystä, tuumailin tätä katsoja-asiaa tarkemmin ja mietin esityksen ns. isoja viestejä. Selkeimmät mesitsit ovat yksinkertaistettavissa tähän suuntaan:
1) ensimmäinen näytös peräänkuuluttaa poliittisen vastuun ottamista ja silmien avaamista sellaisten ongelmien edessä, joihin tavataan reagoida tismalleen päinvastoin. (Tälle jaksolle on toisaalta helpointa löytää nyökyttelylihaksensa. Onneksi niitä sitten ravistellaan toisiin suuntiin heti väliajan jälkeen.)
2) toinen näytös propagoi entistä huomattavasti itsekriittisempää, historiatietoisempaa ja rohkeampaa otetta aktivismin, radikalismin, politiikan ja taiteen tekemisen harjoittamiseen
3) kolmanneksi koko esityksen eetos hehkuu ajankohtaisuuden ja terävän kantaaottavuuden vaadetta (erityisesti suhteessa teatterin ja taiteen tekemiseen, mutta myös suhteessa - noh, kansalaisuuteen)
Näin mainoslauseiden aluiksi typistettyinä esityksessä ei ole mitään hirveän uutta tai ihmeellistä; sen ainutlaatuisuus tulee toisaalta: kokonaisuudesta, sen logiikasta ja yksittäisistä osistaan.
Katsojien houkuttelemisen näkökulmasta Radixin todenjano, ehdottomuus ja itsekriittisyys (alkaen siitä, että elämäntapaamme puututaan varsin suorasukaisesti) ei tietenkään muodostu varsinaiseksi jouluhippalokoukuksi. Vähän kärjistäen, kukapa haluaisi tulla kolmeksi tunniksi katsomaan äärimmäistä ihmistä, kuuntelemaan, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu ja joutua esityksen myötä vielä arvioimaan omia arvoja uudelleen?
No niin niin, onneksi aika moni. Ja jollain tapaa koko tuleeko viisi vai tuhat katsojaa -kysymys on ihan yhdentekevä. Vapaus ja velvollisuus tehdä juuri sitä, mitä ikinä sielu sietää, on tällä kertaa tuottanut tällaista teatteria, ja sen jakamisesta pitäisi keskittyä vain nauttimaan.
Kolmen ekan vedon jälkeen on mukavia merkkejä siitä, että juttu sinkoaa kahdessa ja puolessa kuukaudessa (=esityskausi) omille arvaamattomille, mutta iloisesti kehittyville radoilleen. Sen eloa on ihanaa seurata.
Maanantaina, päivää ennen kolmatta esitystä, tuumailin tätä katsoja-asiaa tarkemmin ja mietin esityksen ns. isoja viestejä. Selkeimmät mesitsit ovat yksinkertaistettavissa tähän suuntaan:
1) ensimmäinen näytös peräänkuuluttaa poliittisen vastuun ottamista ja silmien avaamista sellaisten ongelmien edessä, joihin tavataan reagoida tismalleen päinvastoin. (Tälle jaksolle on toisaalta helpointa löytää nyökyttelylihaksensa. Onneksi niitä sitten ravistellaan toisiin suuntiin heti väliajan jälkeen.)
2) toinen näytös propagoi entistä huomattavasti itsekriittisempää, historiatietoisempaa ja rohkeampaa otetta aktivismin, radikalismin, politiikan ja taiteen tekemisen harjoittamiseen
3) kolmanneksi koko esityksen eetos hehkuu ajankohtaisuuden ja terävän kantaaottavuuden vaadetta (erityisesti suhteessa teatterin ja taiteen tekemiseen, mutta myös suhteessa - noh, kansalaisuuteen)
Näin mainoslauseiden aluiksi typistettyinä esityksessä ei ole mitään hirveän uutta tai ihmeellistä; sen ainutlaatuisuus tulee toisaalta: kokonaisuudesta, sen logiikasta ja yksittäisistä osistaan.
Katsojien houkuttelemisen näkökulmasta Radixin todenjano, ehdottomuus ja itsekriittisyys (alkaen siitä, että elämäntapaamme puututaan varsin suorasukaisesti) ei tietenkään muodostu varsinaiseksi jouluhippalokoukuksi. Vähän kärjistäen, kukapa haluaisi tulla kolmeksi tunniksi katsomaan äärimmäistä ihmistä, kuuntelemaan, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu ja joutua esityksen myötä vielä arvioimaan omia arvoja uudelleen?
No niin niin, onneksi aika moni. Ja jollain tapaa koko tuleeko viisi vai tuhat katsojaa -kysymys on ihan yhdentekevä. Vapaus ja velvollisuus tehdä juuri sitä, mitä ikinä sielu sietää, on tällä kertaa tuottanut tällaista teatteria, ja sen jakamisesta pitäisi keskittyä vain nauttimaan.
Kolmen ekan vedon jälkeen on mukavia merkkejä siitä, että juttu sinkoaa kahdessa ja puolessa kuukaudessa (=esityskausi) omille arvaamattomille, mutta iloisesti kehittyville radoilleen. Sen eloa on ihanaa seurata.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Kahden ensimmäisen jälkeen
Jengi on puhki.
Toinen veto on hetki sitten tauonnut. Porukka on piipussa jokaisen esityksen jälkeen esityksen rankkuudesta ja mehutvievästä loppukohotuksesta johtuen, mutta myös koska loppusuora on ollut niin tiukka ja tiivis. Jälkiviisaana voi todeta, että toinen esitys olisi voinut olla myöhemmin kuin 42 tuntia ensi-illan jälkeen.
Ensi-ilta sujui loistavasti, toinen esitys hyvin. Ekassa täys tupa, toisessa kaksi kolmasosaa penkeistä täytettynä. Ensi-illassa oli ehkä enemmän pieniä virheitä, toisessa taas yleisöstä tuli niin paljon vähemmän sitä kuuluisaa fiidbäkkiä, että varsinkin ykkösestä jäi hivenen takakireä maku. Mutta vain hivenen.
Esitys ei päästä ketään helpolla. Ei esiintyjiään, eikä katsojiaan. Niitä kohtia, missä voisi helposti hengittää, huoahtaa, nauraa ja levähtää, ei oikeastaan ole. Sitä voi pitää yhtäältä dramaturgisena ongelmana ja toisaalta saavutuksena. Molemmat näkökulmat ovat yhtä totta. Esityksen "katse" porautuu niin ikävästi omiin länsimaisiin napoihimme, että yksiselitteisiä hurraa-huutoja kuulee vähän. Liikuttuneita, vaikuttuneita, ärsyyntyneitä, kiihtyneitä ja liikkeellepanneita jälkikommentteja sitten senkin edestä.
Radix on siis lähtenyt matkalleen suotuisissa, kiihkeissä ja uupuneissa merkeissä. Keskiviikon vedon jälkeen tulee ansaittu viikon huili ja aika pian jo pidempi jouluvapaa. Sitä ennen pitäisi saada väki löytämään proggis, että puskaradiokin saisi laulantapohjaa.
Kritiikkikin tuli, asiallinen sellainen. Raimo Viirteen ylenkatse luopumisutopiaa kohtaan paljastaa minusta paljon, mutta muuten juttu tuonee enemmän katsojia kuin karkottaa. Hyvä niin.
Mutta nyt. Relax. Kaikki.
Toinen veto on hetki sitten tauonnut. Porukka on piipussa jokaisen esityksen jälkeen esityksen rankkuudesta ja mehutvievästä loppukohotuksesta johtuen, mutta myös koska loppusuora on ollut niin tiukka ja tiivis. Jälkiviisaana voi todeta, että toinen esitys olisi voinut olla myöhemmin kuin 42 tuntia ensi-illan jälkeen.
Ensi-ilta sujui loistavasti, toinen esitys hyvin. Ekassa täys tupa, toisessa kaksi kolmasosaa penkeistä täytettynä. Ensi-illassa oli ehkä enemmän pieniä virheitä, toisessa taas yleisöstä tuli niin paljon vähemmän sitä kuuluisaa fiidbäkkiä, että varsinkin ykkösestä jäi hivenen takakireä maku. Mutta vain hivenen.
Esitys ei päästä ketään helpolla. Ei esiintyjiään, eikä katsojiaan. Niitä kohtia, missä voisi helposti hengittää, huoahtaa, nauraa ja levähtää, ei oikeastaan ole. Sitä voi pitää yhtäältä dramaturgisena ongelmana ja toisaalta saavutuksena. Molemmat näkökulmat ovat yhtä totta. Esityksen "katse" porautuu niin ikävästi omiin länsimaisiin napoihimme, että yksiselitteisiä hurraa-huutoja kuulee vähän. Liikuttuneita, vaikuttuneita, ärsyyntyneitä, kiihtyneitä ja liikkeellepanneita jälkikommentteja sitten senkin edestä.
Radix on siis lähtenyt matkalleen suotuisissa, kiihkeissä ja uupuneissa merkeissä. Keskiviikon vedon jälkeen tulee ansaittu viikon huili ja aika pian jo pidempi jouluvapaa. Sitä ennen pitäisi saada väki löytämään proggis, että puskaradiokin saisi laulantapohjaa.
Kritiikkikin tuli, asiallinen sellainen. Raimo Viirteen ylenkatse luopumisutopiaa kohtaan paljastaa minusta paljon, mutta muuten juttu tuonee enemmän katsojia kuin karkottaa. Hyvä niin.
Mutta nyt. Relax. Kaikki.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Ensimmäisen äärellä
Neljä ja puoli tuntia ensi-iltaan. Viikko on hurahtanut läpimenoissa, joita kertyi tälle matkalle kolme. Se on vähän, mikä näkyi eilisessä ennakossa hermostuneisuutena, epätarkkuutena ja jotenkin suorittavana vaisuutena. Kirittävää ja skarpattavaa siis on.
Yöunet ovat tällä viikolla jääneet vähän tavallista vähäisemmiksi, mutta muuten on vielä eloisa ja valpas olo. Siivoiltiin aamulla paikkoja, nakattiin enskariruoat tulille ja juonittiin rauhassa illan kulkua.
Tupa on täysi, porukka terve, kaikki valmista sotaan ja rauhaan. Kasvakoon Radix mittoihinsa.
Yöunet ovat tällä viikolla jääneet vähän tavallista vähäisemmiksi, mutta muuten on vielä eloisa ja valpas olo. Siivoiltiin aamulla paikkoja, nakattiin enskariruoat tulille ja juonittiin rauhassa illan kulkua.
Tupa on täysi, porukka terve, kaikki valmista sotaan ja rauhaan. Kasvakoon Radix mittoihinsa.
torstai 1. joulukuuta 2011
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
Tein lähdeluettelon käsiohjelmaa varten
Tärkeimmät lähteet
Sauli Ahvenjärvi, Paavo Arhinmäki, Outi Alanko-Kahiluoto, Pekka-Eric Auvinen, Marcus Bachmann, Michele Bachmann, Katarina Baer, Turo Bergman, Silvio Berlusconi, Anders Behring Breivik, Lisa Bjurwald, Johan Bäckman, David Cameron, Dokumenttiprojekti/Yle, Eeva-Johanna Eloranta, Marie-Louise Enderbeit, Eeva Eronen, Euromayday-verkosto, fifi.voima.fi, Giancarlo Gentini, Pekka Haavisto, Jörg Haider, Jussi Halla-aho, Lauri Heikkilä, Tommi Hoikkala, hs.fi, Jera Hänninen, Jyri Hänninen, Siv Jensen, Kimmo Jylhämö, kainuunsanomat.fi, kansanuutiset.fi, Pentti Kettunen, Esa Kirkkopelto, Pia Kjaersgaard, Johanna Korhonen, Gabor Korosi, Hille Koskela, Janne Kuusi, Merja Kyllönen, Jaakko Laakso, Osama bin Laden, Jan Liesaho, Liisa Liimatainen, Pentti Linkola, Peter Lodenius, Susanna Luikku, Veera Luoma-aho, Merja Mäkisalo-Ropponen, Jean Marie Le Pen, megafoni.org, Katri Merikallio, Angela Merkel, minedu.fi/OPM, Oszkar Molnar, Teemu Mäki, Jiri Nieminen, Katariina Numminen, nimettömät anarkistit, Barack Obama, Pentti Oinonen, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Pontus Purokuru, Magnus Ranstorp, Hannu Reime, Antti Ronkainen, Markku Ruotsila, Wille Rydman, Atlas Saarikoski, Janne Saarakkala, Hannu Salama, Tuomas Sallinen, Nicolas Sarkozy, Miika Saukkonen, Jani Saxell, Kalle Seppä, Timo Soini, Sinikka Sokka, suomenkuvalehti.fi, Juha Suoranta, Eero Suutari, Jan Södersved, takku.net, Jari Tamminen, tiede.fi, Salla Tuomivaara, Tytti Tuppurainen, Oras Tynkkynen, Tommi Uschanov, Varasta jotain –liike, Vasemmistotaiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden toimintaryhmä VATAK, verkkomedia.org, Wikipedia, Geert Wilders, yle.fi, youtube.com, Vladimir Zirinovski, Slavoj Zizek, Jimmie Åkesson, Walter Ötsch
Sauli Ahvenjärvi, Paavo Arhinmäki, Outi Alanko-Kahiluoto, Pekka-Eric Auvinen, Marcus Bachmann, Michele Bachmann, Katarina Baer, Turo Bergman, Silvio Berlusconi, Anders Behring Breivik, Lisa Bjurwald, Johan Bäckman, David Cameron, Dokumenttiprojekti/Yle, Eeva-Johanna Eloranta, Marie-Louise Enderbeit, Eeva Eronen, Euromayday-verkosto, fifi.voima.fi, Giancarlo Gentini, Pekka Haavisto, Jörg Haider, Jussi Halla-aho, Lauri Heikkilä, Tommi Hoikkala, hs.fi, Jera Hänninen, Jyri Hänninen, Siv Jensen, Kimmo Jylhämö, kainuunsanomat.fi, kansanuutiset.fi, Pentti Kettunen, Esa Kirkkopelto, Pia Kjaersgaard, Johanna Korhonen, Gabor Korosi, Hille Koskela, Janne Kuusi, Merja Kyllönen, Jaakko Laakso, Osama bin Laden, Jan Liesaho, Liisa Liimatainen, Pentti Linkola, Peter Lodenius, Susanna Luikku, Veera Luoma-aho, Merja Mäkisalo-Ropponen, Jean Marie Le Pen, megafoni.org, Katri Merikallio, Angela Merkel, minedu.fi/OPM, Oszkar Molnar, Teemu Mäki, Jiri Nieminen, Katariina Numminen, nimettömät anarkistit, Barack Obama, Pentti Oinonen, Opetus- ja kulttuuriministeriö, Pontus Purokuru, Magnus Ranstorp, Hannu Reime, Antti Ronkainen, Markku Ruotsila, Wille Rydman, Atlas Saarikoski, Janne Saarakkala, Hannu Salama, Tuomas Sallinen, Nicolas Sarkozy, Miika Saukkonen, Jani Saxell, Kalle Seppä, Timo Soini, Sinikka Sokka, suomenkuvalehti.fi, Juha Suoranta, Eero Suutari, Jan Södersved, takku.net, Jari Tamminen, tiede.fi, Salla Tuomivaara, Tytti Tuppurainen, Oras Tynkkynen, Tommi Uschanov, Varasta jotain –liike, Vasemmistotaiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden toimintaryhmä VATAK, verkkomedia.org, Wikipedia, Geert Wilders, yle.fi, youtube.com, Vladimir Zirinovski, Slavoj Zizek, Jimmie Åkesson, Walter Ötsch
tiistai 29. marraskuuta 2011
Kolme ja 25 yötä jouluun
Toinen läpimeno onnellisesti takana. Onneksi esityskaudellakaan ei ole kovin montaa peräkkäisen vedon iltaa; jos on ohjaaja uupeluksissa, se on pientä verrattuna siihen fyysiseen höykytykseen, mihin esiintyjät joutuvat (ja pääsevät). On siis töitätehnyt olo, vaikka matkaa on vielä.
Päivän vedossa oli paljon ravitsevaa, kokonaista, toimivaa, esityksenkaltaista. Teknisten korjailujen ohessa esitykseen kaipaa vielä terävämpiä särmiä, asioiden viemistä tappiinsa ja tiettyä vaaran tuntua. Läpimenovaihe tuottaa monesti tietynlaista liudentumista: alkaa hahmottua miten tässä esityksessä ollaan, opitaan reitit, iskut, tekniikat ja estetiikat. Vaarana on se, että kokonaisuuden ajattelu syö osien terävyyttä ja sitä kautta koko esityksen kirkkautta. Pitäisi malttaa luottaa katsojien yhdistelykykyyn ja pitää kussakin kohtauksessa tai jaksossa oma harjoiteltu tai sovittu ominaislaatunsa.
Mutta tämäkin tuntuu hienosäädöltä, tarkentavalta asialta; porukka ja esitys alkaa olla valmis kohtaamaan yleisön. Sopii toivoa, että torstain kenraaliin saadaan väkeä paikalle.
Päivän vedossa oli paljon ravitsevaa, kokonaista, toimivaa, esityksenkaltaista. Teknisten korjailujen ohessa esitykseen kaipaa vielä terävämpiä särmiä, asioiden viemistä tappiinsa ja tiettyä vaaran tuntua. Läpimenovaihe tuottaa monesti tietynlaista liudentumista: alkaa hahmottua miten tässä esityksessä ollaan, opitaan reitit, iskut, tekniikat ja estetiikat. Vaarana on se, että kokonaisuuden ajattelu syö osien terävyyttä ja sitä kautta koko esityksen kirkkautta. Pitäisi malttaa luottaa katsojien yhdistelykykyyn ja pitää kussakin kohtauksessa tai jaksossa oma harjoiteltu tai sovittu ominaislaatunsa.
Mutta tämäkin tuntuu hienosäädöltä, tarkentavalta asialta; porukka ja esitys alkaa olla valmis kohtaamaan yleisön. Sopii toivoa, että torstain kenraaliin saadaan väkeä paikalle.
maanantai 28. marraskuuta 2011
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Ja sunnuntain jälkeen näin
Tuhti ja huojentava päivä takana: loppu toimii ja kakkonen kulkee. Ihan viimeisen kohtauksen suhteen aika moni asia jäi vielä auki, mutta huomiseen läpimenoon voidaan suhtautua luottavaisin mielin: homma tulee toimimaan. Alle tarvitaan reilusti toistoja, sinnikästä pähkinänpurentakykyä, valot ja vimmaista hengennostatusta. Duunia on, ja se on vaan hyvä. Maanantai ja tiistai mennään läpimenojen tahtiin, keskiviikkona ja tarvittaessa päivisin korjaillaan ja rakennetaan uusiksi mitä täytyy.
Enää ei oikein harjoitusten ulkopuolella pääse irtautumaan toisiin maisemiin, aatoksiin. Nollaushetkistä ei olisi haittaa, mutta rytinän kestää kyllä näinkin, kun tietää kuinka vähän on ensimmäiseen määränpäähän.
Tiistainen pressi panee tuumailemaan jo sanankäänteitä esityksen tavoitteiden ja kuvauksen ("myynnin") suhteen. Todellisuus sellaisenaan näyttämölle -efektiä pitäisi jotenkin avata, siihenhän tämä rajuus, karheus ja ajankohtaisuus perustuu. Se suhde on ilahduttavan streitti läpi esityksen; kaikki turha vertauskuvallisuus, siisteys ja koristelu on jätetty sikseen. Dokumentaarista muotoa, radikaalin esityksen tavoitetta ja prosessin työstötapaakin voisi purkaa, sikäli kun ne ketään kiinnostavat. Mmm.
Porukan draivia katellessa alkaa tulla jo ylpeä olo: kaikesta aistii energisen tahtotilan. Muutamat passiiviset hetket harjoitusten ja kahluiden keskellä tosin palauttavat nopeasti maan pinnalle. Pelkkä esityksestä selviytyminenkin vaatii sellaista keskittymistä ja kurinalaisuutta, joka käy hankalaksi jos mieli on yhtään väsynyt tai ajatukset toisaalla.
Harjoitukset jatkuvat.
Enää ei oikein harjoitusten ulkopuolella pääse irtautumaan toisiin maisemiin, aatoksiin. Nollaushetkistä ei olisi haittaa, mutta rytinän kestää kyllä näinkin, kun tietää kuinka vähän on ensimmäiseen määränpäähän.
Tiistainen pressi panee tuumailemaan jo sanankäänteitä esityksen tavoitteiden ja kuvauksen ("myynnin") suhteen. Todellisuus sellaisenaan näyttämölle -efektiä pitäisi jotenkin avata, siihenhän tämä rajuus, karheus ja ajankohtaisuus perustuu. Se suhde on ilahduttavan streitti läpi esityksen; kaikki turha vertauskuvallisuus, siisteys ja koristelu on jätetty sikseen. Dokumentaarista muotoa, radikaalin esityksen tavoitetta ja prosessin työstötapaakin voisi purkaa, sikäli kun ne ketään kiinnostavat. Mmm.
Porukan draivia katellessa alkaa tulla jo ylpeä olo: kaikesta aistii energisen tahtotilan. Muutamat passiiviset hetket harjoitusten ja kahluiden keskellä tosin palauttavat nopeasti maan pinnalle. Pelkkä esityksestä selviytyminenkin vaatii sellaista keskittymistä ja kurinalaisuutta, joka käy hankalaksi jos mieli on yhtään väsynyt tai ajatukset toisaalla.
Harjoitukset jatkuvat.
Aamufiilarit
Huomenia! Viimeistä sunnuntaita viedään pian. Eilen täpäkällä tahdilla kaikista biiseistä ykkösen ongelmakohtien kautta kakkosen lopun hitaaseen jyystöön. Sen verta ylimitoitettu oli aikataulusuunnitelma, että kakkosen ensimmäinen läpimeno siirtyy huomiselle. Parempi panna palikat ensin kuntoon ja läpimenoilla vasta sitten.
On tässä aika viuhtova ja runnova olo. Hyvässäkin mielessä, vaikka kyllä lisäiltoja saisi olla edes muutama. Jotain kuvaa, että jo treenien alussa porukka tuntuu vähän jännittyneeltä: ratkottavaa riittää ja stressinsietokykyä kysytään toden teolla. Mutta asenne on kohdallaan: tässä vaiheessa pitääkin vaatia itseltään ja kollegoiltaan paljon. Keskinkertainen suttuilu jääköön muiden hommiksi.
Siis mielellä kirkkaalla uutta treenipäivää kohti!
On tässä aika viuhtova ja runnova olo. Hyvässäkin mielessä, vaikka kyllä lisäiltoja saisi olla edes muutama. Jotain kuvaa, että jo treenien alussa porukka tuntuu vähän jännittyneeltä: ratkottavaa riittää ja stressinsietokykyä kysytään toden teolla. Mutta asenne on kohdallaan: tässä vaiheessa pitääkin vaatia itseltään ja kollegoiltaan paljon. Keskinkertainen suttuilu jääköön muiden hommiksi.
Siis mielellä kirkkaalla uutta treenipäivää kohti!
perjantai 25. marraskuuta 2011
torstai 24. marraskuuta 2011
Terve todellisuus, terve teatteri
Siirretään ääriliikkeiden todellisuus suoraan näyttämölle. Tuodaan näyttämölle se mikä meitä ympäröi ja meidät lävistää. Tunkeudutaan todellisuuteen. Luodaan sitä uudelleen.
Siinä tiivistetysti Radixin teho ja ajankohtaisuus. Syksyn pimenevinä iltoina moni teatterinystävä kaipaa etäännytystä, irtiottoa arjesta. Kaikille heille voi lämpimästi suositella jotain toista esitystä. Tai ehkä Radixkin etäännyttää, ainakin välittömästi omaa elämänhyrrää koskevista iloista ja murheista - pakottaa ajattelemaan toisia ja Toista.
Terve Breivik. Terve fundamentalistit. Terve muslimit ja islamistit. Terve Suomen eduskunta. Terve CDU, Vapauden Kansa, Edistyspuolue, Kansanpuolue, FPÖ, Fidesz, Ruotsidemokraatit, Persut. Terve Jobbik. Terve nationalistit, skinheadit ja rasistit. Terve eliitti. Terve Laku-Pekka, Tintti ja Suomen Leijona.
Terve vähemmän vaatijat. Terve ympäristösoturit. Terve Berliinin autonomit ja Lontoon mellakoitsijat. Terve Arabikevät, terve Amerikan syksy. Terve CIA. Terve Zizek, terve teatterialan edunvalvojat. Terve Gandhi, terve Assange. Terve mummot. Terve Lenin, terve Che ja Mao. Terve Suoranta, terve Linkola, terve Mäki ja Arhinmäki.
Eilen illalla pantiin päätökseen harjoituskausi iltaryhmän omien treenien osalta. Jäljellä on pari aamuryhmän aamua ja yhteiset loppumetrit. Työstettiin huutojaksoa Arabikevääseen ja Amerikan syksyyn, Nationalismi-potpuria, skinikohtausta, islamia ja juontoja. Tänään ykkösen läpimeno. Kakkonen on edelleen enemmän kesken, hajallaan ja kuljetusten suhteen avonainen, mutta viikonloppuna pitäisi hyvin ehtiä melskaamaan sen äärellä.
Siinä tiivistetysti Radixin teho ja ajankohtaisuus. Syksyn pimenevinä iltoina moni teatterinystävä kaipaa etäännytystä, irtiottoa arjesta. Kaikille heille voi lämpimästi suositella jotain toista esitystä. Tai ehkä Radixkin etäännyttää, ainakin välittömästi omaa elämänhyrrää koskevista iloista ja murheista - pakottaa ajattelemaan toisia ja Toista.
Terve Breivik. Terve fundamentalistit. Terve muslimit ja islamistit. Terve Suomen eduskunta. Terve CDU, Vapauden Kansa, Edistyspuolue, Kansanpuolue, FPÖ, Fidesz, Ruotsidemokraatit, Persut. Terve Jobbik. Terve nationalistit, skinheadit ja rasistit. Terve eliitti. Terve Laku-Pekka, Tintti ja Suomen Leijona.
Terve vähemmän vaatijat. Terve ympäristösoturit. Terve Berliinin autonomit ja Lontoon mellakoitsijat. Terve Arabikevät, terve Amerikan syksy. Terve CIA. Terve Zizek, terve teatterialan edunvalvojat. Terve Gandhi, terve Assange. Terve mummot. Terve Lenin, terve Che ja Mao. Terve Suoranta, terve Linkola, terve Mäki ja Arhinmäki.
Eilen illalla pantiin päätökseen harjoituskausi iltaryhmän omien treenien osalta. Jäljellä on pari aamuryhmän aamua ja yhteiset loppumetrit. Työstettiin huutojaksoa Arabikevääseen ja Amerikan syksyyn, Nationalismi-potpuria, skinikohtausta, islamia ja juontoja. Tänään ykkösen läpimeno. Kakkonen on edelleen enemmän kesken, hajallaan ja kuljetusten suhteen avonainen, mutta viikonloppuna pitäisi hyvin ehtiä melskaamaan sen äärellä.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Tämmönen pikainen
Rupee olemaan hahmollaan koko kokonaisuus. Ainakin ohjaajalle. Eilen aloitettiin viikko parvielon työstöllä ensimmäiseen muotoonsa, jenkkipätkän musatreenillä ja tanssilla henkien edestä. Tänään sitte alkaa aamugruponkin loppukiihdytys. Pari päivää menee viilaten ja höyläten, torstaina ja lauantaina sitten puolikkaiden läpikahluiden kimppuun.
Onhan tässä yhdeksän jäljellä.
Onhan tässä yhdeksän jäljellä.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
lauantai 19. marraskuuta 2011
Ankara ele
Kuusituntinen lauantaipuhde iltaryhmän kanssa takana. Käveltiin kakkonen läpi Ajan henki -biisiin asti, tsekattiin ykkösen vaihdot ja musaiskut, treenattiin huutokuoroa ja nationalismi-potpuria, kopaistiin Jobbikia ja solidaarisuus-osiota. Huomenna tarkempaan kakkosnäytöksen syyniin koko porukan kanssa.
Päivän päätteeksi pureuduimme hetkeksi porukan ajatuksiin auttamisesta, aktivismista ja solidaarisuudesta; maailmanparannuksen perustuskaan, Afrikan ja läntisen Euroopan väliseen kontrastiin, riittämättömyyden ja avuttomuuden tunteisiin, ulkokohtaisuuteen, nihilismiin, kyynisyyteen ja sisäiseen vimmaan.
Samoilla tienoilla höpöttelin jotain rentouden etsimiseen liittyvää suhteessa kaikkiin esityksen ns. juontoihin. Molemmissa pätkissä (auttamiskohtaus, juonnot) ongelmat ja kipuilu liittyy henkilökohtaisuuteen tai omakohtaisen otteen puutteeseen. Juonnoissa mennään helposti juhlavaa kaarta, pölötellään mitä plari suuhun käskee ja käytetään vähäisesti omaa ajatustyötä. Tekstin käsittelystä puuttuu omakohtaisuutta, suoruutta, rohkeutta ja tiettyä provosoivuuttakin ("rentous" tulee ajatella nimenomaan tätä kautta). Auttamisosion suhteen ensimmäisissä keskusteluissa on taas välittynyt kammo siitä, ettei tiedä miten päin tässä olisi tai pitäisi olla: haastetta riivaa oman ajattelun puute tai kuvitelma siitä, että olisi olemassa jokin tietty oikea tapa tai tekniikka suorittaa annettu tehtävä.
Henkilökohtaistaminen on paljolti aiheen ottamista omakseen; ei vain ryhmämme yhteiseksi, vaan lihaksi ja vereksi sen jokaisessa jäsenessä. Se kysyy vastuunkantamista, omapäisyyttä ja uskallusta toimia niin kuin sydän, pää, kapinahenki tai jokinoikku sanoo. Ei riitä, että ottaa vastaan ohjaajan luoman raamin: on vietävä sitä itse pidemmälle, työstettävä oma kulma (ristiriitaiseksi, kirkkaaksi, miksi hyvänsä) ja käytännön reitti. Mitä henkilökohtaisemmaksi ja ajankohtaisemmaksi, sitä parempi.
Esityksen jokaisen kohtauksen läpäiseviä periaatteita ovat radikalismin ja ääriliikkeiden kriittinen tutkiminen. Mutta pätkät läpäisee yhtä hyvin ajan- ja omakohtaisuuden vaade. Se mikä ei herätä minussa mitään, ei herätä sitä katsojissakaan. Se mikä panee minut liikkeelle, saa hermostuneeksi tai säilyttää perustavanlaatuisen ratkaisemattomuutensa, voisi kuvitella saavan saman kouristuksen aikaan myös toisaalla.
Itseään (ketään) ei sovi päästää vähällä, muistutteli ohjaaja iltamyöhään itselleen.
Päivän päätteeksi pureuduimme hetkeksi porukan ajatuksiin auttamisesta, aktivismista ja solidaarisuudesta; maailmanparannuksen perustuskaan, Afrikan ja läntisen Euroopan väliseen kontrastiin, riittämättömyyden ja avuttomuuden tunteisiin, ulkokohtaisuuteen, nihilismiin, kyynisyyteen ja sisäiseen vimmaan.
Samoilla tienoilla höpöttelin jotain rentouden etsimiseen liittyvää suhteessa kaikkiin esityksen ns. juontoihin. Molemmissa pätkissä (auttamiskohtaus, juonnot) ongelmat ja kipuilu liittyy henkilökohtaisuuteen tai omakohtaisen otteen puutteeseen. Juonnoissa mennään helposti juhlavaa kaarta, pölötellään mitä plari suuhun käskee ja käytetään vähäisesti omaa ajatustyötä. Tekstin käsittelystä puuttuu omakohtaisuutta, suoruutta, rohkeutta ja tiettyä provosoivuuttakin ("rentous" tulee ajatella nimenomaan tätä kautta). Auttamisosion suhteen ensimmäisissä keskusteluissa on taas välittynyt kammo siitä, ettei tiedä miten päin tässä olisi tai pitäisi olla: haastetta riivaa oman ajattelun puute tai kuvitelma siitä, että olisi olemassa jokin tietty oikea tapa tai tekniikka suorittaa annettu tehtävä.
Henkilökohtaistaminen on paljolti aiheen ottamista omakseen; ei vain ryhmämme yhteiseksi, vaan lihaksi ja vereksi sen jokaisessa jäsenessä. Se kysyy vastuunkantamista, omapäisyyttä ja uskallusta toimia niin kuin sydän, pää, kapinahenki tai jokinoikku sanoo. Ei riitä, että ottaa vastaan ohjaajan luoman raamin: on vietävä sitä itse pidemmälle, työstettävä oma kulma (ristiriitaiseksi, kirkkaaksi, miksi hyvänsä) ja käytännön reitti. Mitä henkilökohtaisemmaksi ja ajankohtaisemmaksi, sitä parempi.
Esityksen jokaisen kohtauksen läpäiseviä periaatteita ovat radikalismin ja ääriliikkeiden kriittinen tutkiminen. Mutta pätkät läpäisee yhtä hyvin ajan- ja omakohtaisuuden vaade. Se mikä ei herätä minussa mitään, ei herätä sitä katsojissakaan. Se mikä panee minut liikkeelle, saa hermostuneeksi tai säilyttää perustavanlaatuisen ratkaisemattomuutensa, voisi kuvitella saavan saman kouristuksen aikaan myös toisaalla.
Itseään (ketään) ei sovi päästää vähällä, muistutteli ohjaaja iltamyöhään itselleen.
perjantai 18. marraskuuta 2011
Euroopan häpeä
Lisa Bjurwaldin teos "Euroopan häpeä - rasistien voittokulku" on tällä viikolla vihdoin ilmestynyt myös suomeksi. Hain hetki sitten kirjan suomalaisesta ja harmittelen jo sivulla 45, ettei ole 600 euroa ylimääräistä: sillä saisi kipaleen koko työryhmälle.
Hyytävää kamaa. Suosittelen poikkeuksellisen lämpimästi.
Hyytävää kamaa. Suosittelen poikkeuksellisen lämpimästi.
Kaksi viikkoa
Lueskelin aamun ratoksi vanhoja merkintöjä tästä blogista, sen alkumetreiltä. Hauskaa nähdä, miten prosessin ensimmäiset lähtöpisteet ja tavoitteet toteutuvat esityksen tasolla (tsekkaa tammikuun merkinnät).
Radikalismi on asioiden juurille menemistä. Kurotammeko sinne asti? Yltääkö analyysi riittävän pitkälle? Onko esitys riittävän historiatietoinen ja silti kiinni tässä päivässä?
Prosessin varrella on tullut monesti mieleen, että tätä ajankohtaisemmaksi ei tutkimuskohde/esitys oikein voi muodostua. Poikkeaman alkuperäisistä hahmotelmista tekee oikeastaan erilaisten ääriliikkeiden voimakas osuus esityksessä. Ääriliikkeiden nousussa ei sinänsä aina ole kysymys radikalismista, mutta niissä on (pelottavaa) potentiaa.
Oma suhteeni radikalismiin on ilahduttavalla tavalla tarkentunut. Siinä missä viime keväänä ajatus radikalismin mahdollisuudesta tuntui aika vaikeasti hahmotettavalta asialta, nyt ainakin hahmottaa maastot ja tunnot, joista liikehdintä voi kummuta. Aiheen äärellä oleminen on ollut siinä mielessä valaisevaa, sivistävää ja rohkaisevaa.
Millä muotoa esitys itsessään sitten on radikaalia taidetta - tai lähestyy sitä? En osaa vastata vielä. Keinoissa, tyyleissä, käytännön ratkaisujen tasolla koira ei ole karvoistaan päässyt, mutta se ei ole liiemmin haitannut. Olisi absurdia vaatia itseltään totaalista uusiutumista; esityskieli on minun, meidän ja aiheemme näköinen ja uskon että se riittää pitkälle.
Edessä on esityksen lopetuksen miettiminen. Olen koittanut antaa asian syntyä hitaasti. Joitain ratkaisuja kakkosen suhteen on tehty ehkä kiireenkin vimmassa, mutta finaalin suhteen ei auta hermoilla.
Jotenkin niiden hetkien tulisi taipua uudeksi todellisuudeksi.
Radikalismi on asioiden juurille menemistä. Kurotammeko sinne asti? Yltääkö analyysi riittävän pitkälle? Onko esitys riittävän historiatietoinen ja silti kiinni tässä päivässä?
Prosessin varrella on tullut monesti mieleen, että tätä ajankohtaisemmaksi ei tutkimuskohde/esitys oikein voi muodostua. Poikkeaman alkuperäisistä hahmotelmista tekee oikeastaan erilaisten ääriliikkeiden voimakas osuus esityksessä. Ääriliikkeiden nousussa ei sinänsä aina ole kysymys radikalismista, mutta niissä on (pelottavaa) potentiaa.
Oma suhteeni radikalismiin on ilahduttavalla tavalla tarkentunut. Siinä missä viime keväänä ajatus radikalismin mahdollisuudesta tuntui aika vaikeasti hahmotettavalta asialta, nyt ainakin hahmottaa maastot ja tunnot, joista liikehdintä voi kummuta. Aiheen äärellä oleminen on ollut siinä mielessä valaisevaa, sivistävää ja rohkaisevaa.
Millä muotoa esitys itsessään sitten on radikaalia taidetta - tai lähestyy sitä? En osaa vastata vielä. Keinoissa, tyyleissä, käytännön ratkaisujen tasolla koira ei ole karvoistaan päässyt, mutta se ei ole liiemmin haitannut. Olisi absurdia vaatia itseltään totaalista uusiutumista; esityskieli on minun, meidän ja aiheemme näköinen ja uskon että se riittää pitkälle.
Edessä on esityksen lopetuksen miettiminen. Olen koittanut antaa asian syntyä hitaasti. Joitain ratkaisuja kakkosen suhteen on tehty ehkä kiireenkin vimmassa, mutta finaalin suhteen ei auta hermoilla.
Jotenkin niiden hetkien tulisi taipua uudeksi todellisuudeksi.
torstai 17. marraskuuta 2011
Rauha ja Mikkeli
Einonpäiväbuugie. Aamuryhmän kera kakkosen uutta ("Solidaarisuus ja kansalaisaktivismi), Leilan tarinaa, Ajan henki-biisiä skarpatulla tekstillä, oikeistopopulisteja ja vaihtoja. Hetkellinen kiireettömyyden tyven, asiat etenevät verkkaisesti, tyypit tietävät mitä tekevät. Tekstin tasolla kaikki palaset loppukohtausta lukuun ottamatta ovat nyt olemassa. Ei voi huokaista, mutta suunta on oikea.
Mikkelistä Työväen Näyttämöpäiviltä tulee vartin päästä hyviä uutisia.
Mikkelistä Työväen Näyttämöpäiviltä tulee vartin päästä hyviä uutisia.
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Pikaisia
16 päivää. Ollaan kertailtu alkuviikko muutamia asioita ykköseltä ja työstetty kahta kakkosen pätkää, joista toinen käsittelee (vasemmisto)väkivallan oikeutusta ja toinen slavoj zizekin "hengessä" 2010-luvun teatterin mahdollisuuksia vallan kritiikkiin. Työskentely on täsmentävää. Ykkösen osalta eteenpäin on menty erityisesti silloin, kun toistoja on saatu riittävästi alle - teho näkyi esimerkiksi kansanedustajat-osion jyystämisessä. Ajan vähyys tuottaakin piskuisia haasteita nimenomaan suhteessa toiston puutteeseen; moni ykkösen ns. ongelmakohta kaipaisi vain harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta.
Kakkosen vasemmistoradikalismia esittävästä osuudesta puuttuu oikeastaan enää yksi iso palanen. Sen jälkeen päästään loppuhorisontin kimppuun. Sunnuntaina ois tavoitteena kahlata liki koko näytös läpi.
Kakkosen vasemmistoradikalismia esittävästä osuudesta puuttuu oikeastaan enää yksi iso palanen. Sen jälkeen päästään loppuhorisontin kimppuun. Sunnuntaina ois tavoitteena kahlata liki koko näytös läpi.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Yhteistä hyvää
Kun treenaa koko porukalla harvakseltaan, yhteistreeneihin kerääntyy tappotahtisuus. Yritimme haukata kakkua, joka koostui Elsan ja Niinan opettaman Sambia-jortsun pohjista, Neukkonostalgia-aloituksesta patsasmerineen ja äkäisine mummoineen, Toveri vai petturi -kuorosta, kotimaisista nykyvasemmistoaktivisteista ja ekasta henkilökohtaisesta puheenvuorosta. Ja onnistuimmekin siinä, melko hyvin. Kakkosen ekat 20-25 minsaa siis jotenkin hallussa tai tiedossa. Pikkuisen jäi mietittymään, miten leikkaus vanhasta vasemmistosta nykypäivän tunnelmiin tapahtuu, tai miten sen pitäisi tapahtua. Käsite "vanha vasemmisto" on monella tapaa edelleen elossa ja monen uudistumispyrkimyksen tukkeena. Siinä mielessä se kulkee väistämättä koko näytöksen halki, mutta poteroihin ei haluaisi jäädä junnaamaan.
Loppusuora on todella alkanut, tuumasi moni lauantaipuhteen tauottua.
Loppusuora on todella alkanut, tuumasi moni lauantaipuhteen tauottua.
perjantai 11. marraskuuta 2011
Kolme viikkoa.
Pikkunippu hyviä harjoituksia taas takana. Yhtäältä siksi, että ne ovat ajaneet sisemmäs toisen näytöksen maisemiin, yhtäältä siksi että jotain konkreettistakin on saatu aikaiseksi. Paperilla kakkosesta on olemassa ehkä 50-60%, jotenkin treenattuna 20-30%.
Moninainen ja itsekriittinen. Nämä ominaisuudet korostuvat jaksossa ainakin tällä hetkellä. Se tuntuu hyvältä sikäli, että ne kuvastavat myös aihetta ja suhdettamme (suhteitamme) siihen. Iloa, energiaa ja väkeviä hetkiä kaipaa toki vielä lisää.
Päiviin ei mahdu nyt juuri muuta. Se tuntuu myös nautinnolliselta; saa viettää viimeiset treeniviikot Radixin kanssa intensiteetillä, kiihtyillen ja matkantekoa kihdyttäen. Samalla viikot haihtuvat aika huimaa tahtia - tuntuu käsittämättömältä että taas eletään yhtä perjantaita, että pian tämä isoksi ja tärkeäksi muotoutunut työ on ensi-illassaan.
Tänään tehtiin aamuryhmän kanssa kohtausta nimeltä Vasemmistoväkivalta. Kulma tulee niin Lontoon mellakoiden, Berliinin autonomien kuin Yhdysvaltojen ympäristösotureiden, heidän oman väkivaltaisuutensa ja heihin kohdistuvan viranomaisväkivallan kautta. Täpäkkä, simppeli pätkä, jonka toimiminen teki iloiseksi. Kivaa siinä on myös, että asiat jätetään sopivasti katsojien pureskeltavaksi. Ykkösellä varsinkin on vielä liikaa valmiiksi pureskeltua ja pateettisesti tulkittua kamaa. Se onkin sellainen oma helmasynti, mikä näkyy eritoten alustusten tasolla - juontomateriaalin sisäistämisessä tuntuu olevan monella vielä paljon tekemistä - ja minulla ohjaamista.
Moninainen ja itsekriittinen. Nämä ominaisuudet korostuvat jaksossa ainakin tällä hetkellä. Se tuntuu hyvältä sikäli, että ne kuvastavat myös aihetta ja suhdettamme (suhteitamme) siihen. Iloa, energiaa ja väkeviä hetkiä kaipaa toki vielä lisää.
Päiviin ei mahdu nyt juuri muuta. Se tuntuu myös nautinnolliselta; saa viettää viimeiset treeniviikot Radixin kanssa intensiteetillä, kiihtyillen ja matkantekoa kihdyttäen. Samalla viikot haihtuvat aika huimaa tahtia - tuntuu käsittämättömältä että taas eletään yhtä perjantaita, että pian tämä isoksi ja tärkeäksi muotoutunut työ on ensi-illassaan.
Tänään tehtiin aamuryhmän kanssa kohtausta nimeltä Vasemmistoväkivalta. Kulma tulee niin Lontoon mellakoiden, Berliinin autonomien kuin Yhdysvaltojen ympäristösotureiden, heidän oman väkivaltaisuutensa ja heihin kohdistuvan viranomaisväkivallan kautta. Täpäkkä, simppeli pätkä, jonka toimiminen teki iloiseksi. Kivaa siinä on myös, että asiat jätetään sopivasti katsojien pureskeltavaksi. Ykkösellä varsinkin on vielä liikaa valmiiksi pureskeltua ja pateettisesti tulkittua kamaa. Se onkin sellainen oma helmasynti, mikä näkyy eritoten alustusten tasolla - juontomateriaalin sisäistämisessä tuntuu olevan monella vielä paljon tekemistä - ja minulla ohjaamista.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Parvet, ChéKomMao ja Degrowth
Kakkosta mennään täyttä häkää, verkkaisesti kiirehtien. Ollaan työstetty neukkuhuutopotpuri, parvieläimiä, debattia talouskasvusta ja kotimaisten vasemmistoaktivistien suppeaa esittelyä. Treenauksen lomassa keskustelut ovat pyörineet paitsi hopun ajan tunnelmissa, myös esityksen päättävässä Utopia-osuudessa, jossa ei vielä järin utopistista kamaa ole.
Ongelmat ja tuuminnat liittyvät esitys- ja kohtausmuotoihin; siihen missä suhteessa jo valittuja tyylejä kierrätetään ja missä suhteessa pyritään luomaan uutta. Aiheet ja asiat itsessään tuovat uutta kulmaa tekemiseen, mutta välillä on sellainen olo, että tulisi olla sitä kuuluisaa pyörää keksimässä. Noh, nämä toistaiseksi treenatut edustavat enemmän tai vähemmän uudenlaista lähestymistapaa, joten sikäli voisi olla huoleti.
4-6 palasta puuttuu vielä kokonaan, pari viikkoa aikaa luontiin. Ykkösen suhteen koitan kypsytellä ongelma- ja solmukohtia ja edetä niin, että treenataan niitä kun ajatukset ovat kirkastuneet.
Huomenna tuplat, perkkuna aamutreenit ja lauantaina yhteiset.
Ongelmat ja tuuminnat liittyvät esitys- ja kohtausmuotoihin; siihen missä suhteessa jo valittuja tyylejä kierrätetään ja missä suhteessa pyritään luomaan uutta. Aiheet ja asiat itsessään tuovat uutta kulmaa tekemiseen, mutta välillä on sellainen olo, että tulisi olla sitä kuuluisaa pyörää keksimässä. Noh, nämä toistaiseksi treenatut edustavat enemmän tai vähemmän uudenlaista lähestymistapaa, joten sikäli voisi olla huoleti.
4-6 palasta puuttuu vielä kokonaan, pari viikkoa aikaa luontiin. Ykkösen suhteen koitan kypsytellä ongelma- ja solmukohtia ja edetä niin, että treenataan niitä kun ajatukset ovat kirkastuneet.
Huomenna tuplat, perkkuna aamutreenit ja lauantaina yhteiset.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Ensimmäinen ykkönen
Eka läpäri ykkösen osalta takana.
Vahvoja tunnelmia. Vahvoja leikkauksia tyylilajista toiseen. Liki valmiita kohtauksia. Pehmeyttä ja ääri-ilmiöitä. Kontrasteja. Kesto 1 h 40 min., mikä on vähän liikaa. Juontavaa puhetta, joka ei kuulosta vielä sulavalta, sisäistetyltä. Takaosaston kaaosta. Hallittuja, ajateltuja, paikoin liian pureksittuja kohtauksia. Sellaista estetiikkaa, joka provosoi varmasti. Tyytyväisyyttä tähän seikkaan. Tyytymättömyyttä käynnistyksen hitauteen; kärryille pääsee kunnolla vasta puolen tunnin jälkeen. Vihan aapisessa ei jokin oikein hengitä. Kansanedustajat-osio on tosi kesken, romanit kaameaa kohellusta ja ääri-islamistit löysiä tai jotenkin ilmeisiä. Vastaavasti vaikkapa vihan ja pelon kierre, ihan alku looppeineen ja jenkkikristityt futaavat tosi hyvin.
Tämmöisiä ensipintoja. Tyypit jäi harkkaamaan kakkosen alun musahommia. Uusi viikko käynnissä, paljon odotuksia ilmassa.
Vahvoja tunnelmia. Vahvoja leikkauksia tyylilajista toiseen. Liki valmiita kohtauksia. Pehmeyttä ja ääri-ilmiöitä. Kontrasteja. Kesto 1 h 40 min., mikä on vähän liikaa. Juontavaa puhetta, joka ei kuulosta vielä sulavalta, sisäistetyltä. Takaosaston kaaosta. Hallittuja, ajateltuja, paikoin liian pureksittuja kohtauksia. Sellaista estetiikkaa, joka provosoi varmasti. Tyytyväisyyttä tähän seikkaan. Tyytymättömyyttä käynnistyksen hitauteen; kärryille pääsee kunnolla vasta puolen tunnin jälkeen. Vihan aapisessa ei jokin oikein hengitä. Kansanedustajat-osio on tosi kesken, romanit kaameaa kohellusta ja ääri-islamistit löysiä tai jotenkin ilmeisiä. Vastaavasti vaikkapa vihan ja pelon kierre, ihan alku looppeineen ja jenkkikristityt futaavat tosi hyvin.
Tämmöisiä ensipintoja. Tyypit jäi harkkaamaan kakkosen alun musahommia. Uusi viikko käynnissä, paljon odotuksia ilmassa.
lauantai 5. marraskuuta 2011
27 päivää
Mainio treeniviikko takana, Kekri-juhla edessä. Ilkka on ollut maanantai-illasta lähtien messissä ja treenaus on painottunut musiikilliseen työstöön. Paino on jakautunut tasaisesti molempiin näytöksiin. Kakkonen on vielä lapsen kengissä; materiaalin luominen ja uuden synnyttäminen jatkunee ensi-illan porteille saakka. Kaiken kaikkiaan etunoja on sitä mitä pitääkin. Täältä pesee, jo treeneissä.
Viimeinen viikonloppuvapaa. Maanantaina rykäistään ykkönen ekaa kertaa kokonaan läpi. Sinne tuli vielä kokonaan uusi kohtaus, joka valottaa Suomessa vellovaa maahanmuuttokeskustelua taatusti tuoreesta näkökulmasta. Vasemmisto-osion suhteen ollaan luettu paljon ja kehitelty alkujakson erityisen kriittisiä sävyjä. Bändikamat on myös kaivettu esiin, blink blink ;)
Kalenteria selaillessa meinaa taipua välillä nyrkki suuhun. Ihteä ja kamuja pystyy rauhoittelemaan lähinnä fiilistelytuokioiden ns. historian valolla - toisia näytöksiä on ennenkin tehty sutjakkaassa aikataulussa. Kuormaa, tietoa, tajua käytettävissä olevista tyyleistä ja tekemisen henkeä alkaa olla siinä määrin, että kaikki on mahdollista. Fokus onkin nyt lähinnä siinä, mitä asioita kakkoseen valikoidaan ja miten keinovalikoima pidetään loppuun asti yllätyksellisenä, mutta johdonmukaisena. Kas, siinäpä haastetta kerrakseen.
Tihenevää kutinaa kohti!
Viimeinen viikonloppuvapaa. Maanantaina rykäistään ykkönen ekaa kertaa kokonaan läpi. Sinne tuli vielä kokonaan uusi kohtaus, joka valottaa Suomessa vellovaa maahanmuuttokeskustelua taatusti tuoreesta näkökulmasta. Vasemmisto-osion suhteen ollaan luettu paljon ja kehitelty alkujakson erityisen kriittisiä sävyjä. Bändikamat on myös kaivettu esiin, blink blink ;)
Kalenteria selaillessa meinaa taipua välillä nyrkki suuhun. Ihteä ja kamuja pystyy rauhoittelemaan lähinnä fiilistelytuokioiden ns. historian valolla - toisia näytöksiä on ennenkin tehty sutjakkaassa aikataulussa. Kuormaa, tietoa, tajua käytettävissä olevista tyyleistä ja tekemisen henkeä alkaa olla siinä määrin, että kaikki on mahdollista. Fokus onkin nyt lähinnä siinä, mitä asioita kakkoseen valikoidaan ja miten keinovalikoima pidetään loppuun asti yllätyksellisenä, mutta johdonmukaisena. Kas, siinäpä haastetta kerrakseen.
Tihenevää kutinaa kohti!
torstai 3. marraskuuta 2011
maanantai 31. lokakuuta 2011
Peruskysymysten äärellä
Uusi treeniviikko käynnissä. Ilkka liittyi mukaan ja Nationalismi-potpuri skarppaantui heti ytimekkäämpään muotoon.
Tänään treeneissä puhuttiin "harjoittelemisen esittämisestä". Aihe nousi tauolla mieleen vähän unisennihkeän alkupuhteen jälkeen.
Harjoitteleminen on usein harjoittelemisen esittämistä; toistoa, jolla pyritään miellyttämään ohjaajaa tai muuta auktoriteettia tai yksinkertaisesti suorittamaan se mitä on tullut harjoiteltavan asian tiimoilta aina ennenkin tehtyä. Tässä suhteessamme on jotain hyvin nurinkurista. Termin "harjoitella" luulisi jo itsessään pitävän sisällään ajatuksen jonkin asian / taidon / tekniikan kehittämisestä, eteenpäin työstämisestä itsemme, ryhmämme, esityksemme, taiteen tai maailman itsensä vuoksi; jonkin "korkeamman", jaetun tai tavoiteltavan päämäärän vuoksi. Miksi harjoitteleminen silti jää niin usein tälle suorittavalle tasolle? Olemmeko liian laiskoja, mukavuudenhaluisia, turvallisuudenkaipuisia? Sälytämmekö vastuun muille? Mikä lopulta on oma vastuumme tässä / muissa prosesseissa? Miten tuota vastuuta voisi ottaa enemmän? Miten työskentelyä / harjoittelemista voisi kehittää jaetumpaan, kollektiivisesti ideoivampaan suuntaan?
Keskustelussa otettiin esille myös palautteen ja katsomisen merkitys. Jotta jokin asia harjoitustilanteessa tai yksittäisen kohtauksen sisällä voisi liikkua eteenpäin (jonnekin), edellyttää se jatkuvaa, perusteellista ja rakentavaa palautetta (katsomista, näkemistä, kuulemista). Tätä moni saa ja jakaa vähän. Se on myös tämäntyyppisten prosessien perusongelma, ainakin itselläni. Aika ja energia kohdistuvat kokonaisuuden työstämiseen miltei loppusuoralle asti, katseeseen joka ei tarkennu yksityiskohtiin vaan isompien ajatusten ja näkyjen toimivuuteen. Syntyy tilanteita, joissa esiintyjä jää yksin / omansa varaan. Ja jos noissa hetkissä ajatus / ilmaisu jää hapuilun tai roiskimisen tasolle, lopputulos tuskin tyydyttää ketään.
Illan viimeinen tunti olikin oivallinen oppitunti / muistutus siitä, miten äkkiä asiat liikkuvat eteenpäin, kun fokus tarkentuu yksityiskohtiin, esiintyjään, ilmaisun tasolle. Jäi edennyt olo.
Harjoittelemista on harjoiteltava.
Harjoittelemisesta on keskusteltava.
Harjoitteleminen on otettava tosissaan, kokonaisvaltaisesti.
Harjoittelemista on kehitettävä, tutkittava.
Harjoittelemista on harjoiteltava.
Tänään treeneissä puhuttiin "harjoittelemisen esittämisestä". Aihe nousi tauolla mieleen vähän unisennihkeän alkupuhteen jälkeen.
Harjoitteleminen on usein harjoittelemisen esittämistä; toistoa, jolla pyritään miellyttämään ohjaajaa tai muuta auktoriteettia tai yksinkertaisesti suorittamaan se mitä on tullut harjoiteltavan asian tiimoilta aina ennenkin tehtyä. Tässä suhteessamme on jotain hyvin nurinkurista. Termin "harjoitella" luulisi jo itsessään pitävän sisällään ajatuksen jonkin asian / taidon / tekniikan kehittämisestä, eteenpäin työstämisestä itsemme, ryhmämme, esityksemme, taiteen tai maailman itsensä vuoksi; jonkin "korkeamman", jaetun tai tavoiteltavan päämäärän vuoksi. Miksi harjoitteleminen silti jää niin usein tälle suorittavalle tasolle? Olemmeko liian laiskoja, mukavuudenhaluisia, turvallisuudenkaipuisia? Sälytämmekö vastuun muille? Mikä lopulta on oma vastuumme tässä / muissa prosesseissa? Miten tuota vastuuta voisi ottaa enemmän? Miten työskentelyä / harjoittelemista voisi kehittää jaetumpaan, kollektiivisesti ideoivampaan suuntaan?
Keskustelussa otettiin esille myös palautteen ja katsomisen merkitys. Jotta jokin asia harjoitustilanteessa tai yksittäisen kohtauksen sisällä voisi liikkua eteenpäin (jonnekin), edellyttää se jatkuvaa, perusteellista ja rakentavaa palautetta (katsomista, näkemistä, kuulemista). Tätä moni saa ja jakaa vähän. Se on myös tämäntyyppisten prosessien perusongelma, ainakin itselläni. Aika ja energia kohdistuvat kokonaisuuden työstämiseen miltei loppusuoralle asti, katseeseen joka ei tarkennu yksityiskohtiin vaan isompien ajatusten ja näkyjen toimivuuteen. Syntyy tilanteita, joissa esiintyjä jää yksin / omansa varaan. Ja jos noissa hetkissä ajatus / ilmaisu jää hapuilun tai roiskimisen tasolle, lopputulos tuskin tyydyttää ketään.
Illan viimeinen tunti olikin oivallinen oppitunti / muistutus siitä, miten äkkiä asiat liikkuvat eteenpäin, kun fokus tarkentuu yksityiskohtiin, esiintyjään, ilmaisun tasolle. Jäi edennyt olo.
Harjoittelemista on harjoiteltava.
Harjoittelemisesta on keskusteltava.
Harjoitteleminen on otettava tosissaan, kokonaisvaltaisesti.
Harjoittelemista on kehitettävä, tutkittava.
Harjoittelemista on harjoiteltava.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)