torstai 23. helmikuuta 2012
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Jäikö Radix näkemättä?
Ei hätiä mitiä, tässä teille reilun vartin tiivistelmä. (Omistettu taiteilija Elias Keräsen kyvyille käyttää saksia.)
http://vimeo.com/37238537
http://vimeo.com/37238537
maanantai 20. helmikuuta 2012
Viimeisten esitysten jälkeen
Radixin esitykset ovat ohi. Siltä se ainakin nykytiedoilla näyttää. Viikonlopun esitykset olivat säpäköitä, perjantai kärsi pienistä teknisistä ongelmista ja lauantaina suu muikisteli useaan otteeseen vedon aikana.
Hieman omituinen olo viimeisestä viikonvaihteesta silti jäi - sikälikin, ettei mikään oikein tunnu päättyvän. Se todellisuus, josta Radix puhuu, jatkaa kulkuaan. Asiat jatkavat muotoutumistaan muissa merkeissä, radikalismi tai ääriliikkeet aiheena eivät katoa minnekään tai tyhjene mielenkiinnostaan esityksen päättymiseen. Ihmisiä näkee yhä, suurinta osaa päivittäin. Valtaosan kanssa tulee varmaan tehneeksi vielä esityksiäkin. Päättymättömyyden tuntemuksissa on myös jotain ilahduttavaa: ainakaan mikään suljettu esitys- tai työryhmäkupla ei viimeisen vedon myötä posahtanut. Radix jatkaa tapahtumistaan täällä näin ja tuolla jossain...
Purimme prosessia melko pikaisella sykkeellä ennen lauantain vetoa. Monessa puheenvuorossa korostui prosessin yleissivistävä ja tietoisuutta lisännyt tehtävä. Monet harmittelivat harjoituskauden (lopun) tiiviyttä. Monelle kokemukset vihan ja pelon käsittelystä olivat osuneet tunnetasolla kiitolliseen saumaan. Ja sitäkin useampi totesi, että esitys kuuluu ehdottomasti sarjaan "tämä esitys täytyi tehdä".
Olisin mielelläni esittänyt Radixia vielä kuukausia. Esitykselle olisi ollut eduksi esityskertatahdiltaan harvempi, mutta pidempi esityskausi. Noh, näistäkin oppii tulevia suunnitellessa.
Haikea olo on kyllä. Hetkeen ei olekaan omalla kohdalla mikään esitysprosessi päättynyt. Houstonkin jatkaa Helsingin keikoilla syyskuussa.
Pisteen puuttuminen tuottaa myös kyvyttömyyttä summata toteumia. Ohjauksellisesti olen esityskokonaisuuteen tyytyväinen, vaikka aina jotain toki on. Lauantaina tulikin palautetta, että palautetta soisi ohjaajaltaan kuulevan enemmän. Se ei ole minulle uusi palaute, asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Pitkälti ongelma syntyy siitä, että oma fokus oli tässäkin prosessissa ensi-illan kynnykselle asti kokonaisuudessa ja sen luomisessa, jolloin yksittäisten osasuoritusten huomioiminen kärsii aina.
Harjoitusprosessin loppusuora oli ajan puutteen takia runnova, mutta jossain mielessä niin on aina - joku tekee ne viimeiset ratkaisut, tahti kiihtyy, vellomisesta ja fiilistelystä on siirryttävä kurinalaisempaan toimintaan. Se myös näkyy esityksessä, ja mielestäni lähes puhtaasti positiivisina asioina: rytmi toimii, tehtävänannot ovat pääsääntöisesti tarkkoja, ilmaisu keskittynyttä ja vahvaa.
Mitä tekisin toisin? Jos harjoituskauden rakennetta ja pituutta ei lasketa, en varmaankaan kovinkaan montaa asiaa. Esityksen ensimmäisten kohtausten aikana olen ollut toisinaan kiusaantunut kohtausten yleisyydestä ja summittaisuudesta; ne olisi voinut rakentaa tarkemmin ja vähemmän kuvittaen. Mutta muilta osin Radix kasvoi komeasti kokoisekseen. Suurin kiitos siitä kuuluu porukalle näyttämön puolella. Ei ole itsestäänselvää löytää kumppaneikseen tällaisia ihmisiä, kollegoja, tekijänaisia ja -miehiä. Kiitollisuus ja ylpeys on suuri. Ja sieltä se haikeuskin kumpuaa, kun ei tiedä milloin seuraavaksi lähtee vastaavansyvyisille matkoille yhtä hienossa seurassa.
On maanantai, helmikuu, vuosi 2012. Tämän blogin ensimmäisistä merkinnöistä on kulunut reilu vuosi. Moni silloin ilmoille heitetty ajatus ja unelma Radixin suhteen on tullut esityksessä lihaksi ja hengitykseksi. Niin se jokin meitä ohjailee.
Seuraavaksi olisi edessä Roskasakkia, Sudenmorsianta, kesäteatteria ja Kainuulaisen toimeentulon pidempää oppimäärää. Ja siinä sivussa paljon muuta hyvää ja hurjaa. Kajaanin Harrastajateatterin juhlavuosi näyttää valoisalta, kokonaiselta ja ärhäkkäästi uusiin suuntiin tempoilevalta.
Eespäin nykien, uusia kuita kurkottaen!
Hieman omituinen olo viimeisestä viikonvaihteesta silti jäi - sikälikin, ettei mikään oikein tunnu päättyvän. Se todellisuus, josta Radix puhuu, jatkaa kulkuaan. Asiat jatkavat muotoutumistaan muissa merkeissä, radikalismi tai ääriliikkeet aiheena eivät katoa minnekään tai tyhjene mielenkiinnostaan esityksen päättymiseen. Ihmisiä näkee yhä, suurinta osaa päivittäin. Valtaosan kanssa tulee varmaan tehneeksi vielä esityksiäkin. Päättymättömyyden tuntemuksissa on myös jotain ilahduttavaa: ainakaan mikään suljettu esitys- tai työryhmäkupla ei viimeisen vedon myötä posahtanut. Radix jatkaa tapahtumistaan täällä näin ja tuolla jossain...
Purimme prosessia melko pikaisella sykkeellä ennen lauantain vetoa. Monessa puheenvuorossa korostui prosessin yleissivistävä ja tietoisuutta lisännyt tehtävä. Monet harmittelivat harjoituskauden (lopun) tiiviyttä. Monelle kokemukset vihan ja pelon käsittelystä olivat osuneet tunnetasolla kiitolliseen saumaan. Ja sitäkin useampi totesi, että esitys kuuluu ehdottomasti sarjaan "tämä esitys täytyi tehdä".
Olisin mielelläni esittänyt Radixia vielä kuukausia. Esitykselle olisi ollut eduksi esityskertatahdiltaan harvempi, mutta pidempi esityskausi. Noh, näistäkin oppii tulevia suunnitellessa.
Haikea olo on kyllä. Hetkeen ei olekaan omalla kohdalla mikään esitysprosessi päättynyt. Houstonkin jatkaa Helsingin keikoilla syyskuussa.
Pisteen puuttuminen tuottaa myös kyvyttömyyttä summata toteumia. Ohjauksellisesti olen esityskokonaisuuteen tyytyväinen, vaikka aina jotain toki on. Lauantaina tulikin palautetta, että palautetta soisi ohjaajaltaan kuulevan enemmän. Se ei ole minulle uusi palaute, asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Pitkälti ongelma syntyy siitä, että oma fokus oli tässäkin prosessissa ensi-illan kynnykselle asti kokonaisuudessa ja sen luomisessa, jolloin yksittäisten osasuoritusten huomioiminen kärsii aina.
Harjoitusprosessin loppusuora oli ajan puutteen takia runnova, mutta jossain mielessä niin on aina - joku tekee ne viimeiset ratkaisut, tahti kiihtyy, vellomisesta ja fiilistelystä on siirryttävä kurinalaisempaan toimintaan. Se myös näkyy esityksessä, ja mielestäni lähes puhtaasti positiivisina asioina: rytmi toimii, tehtävänannot ovat pääsääntöisesti tarkkoja, ilmaisu keskittynyttä ja vahvaa.
Mitä tekisin toisin? Jos harjoituskauden rakennetta ja pituutta ei lasketa, en varmaankaan kovinkaan montaa asiaa. Esityksen ensimmäisten kohtausten aikana olen ollut toisinaan kiusaantunut kohtausten yleisyydestä ja summittaisuudesta; ne olisi voinut rakentaa tarkemmin ja vähemmän kuvittaen. Mutta muilta osin Radix kasvoi komeasti kokoisekseen. Suurin kiitos siitä kuuluu porukalle näyttämön puolella. Ei ole itsestäänselvää löytää kumppaneikseen tällaisia ihmisiä, kollegoja, tekijänaisia ja -miehiä. Kiitollisuus ja ylpeys on suuri. Ja sieltä se haikeuskin kumpuaa, kun ei tiedä milloin seuraavaksi lähtee vastaavansyvyisille matkoille yhtä hienossa seurassa.
On maanantai, helmikuu, vuosi 2012. Tämän blogin ensimmäisistä merkinnöistä on kulunut reilu vuosi. Moni silloin ilmoille heitetty ajatus ja unelma Radixin suhteen on tullut esityksessä lihaksi ja hengitykseksi. Niin se jokin meitä ohjailee.
Seuraavaksi olisi edessä Roskasakkia, Sudenmorsianta, kesäteatteria ja Kainuulaisen toimeentulon pidempää oppimäärää. Ja siinä sivussa paljon muuta hyvää ja hurjaa. Kajaanin Harrastajateatterin juhlavuosi näyttää valoisalta, kokonaiselta ja ärhäkkäästi uusiin suuntiin tempoilevalta.
Eespäin nykien, uusia kuita kurkottaen!
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Auts
Esityskauden eka peruuntunut esitys osuu tälle illalle. Vatsatautia liikkeellä. Jospa se viikonlopuksi taittuisi.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Iiron pottu ja tanssin loppu
Eka veto loppusuoralta takana. Mitäs jäi käteen? Loppu oli piiitkänhuiskea ja komea ja Iirolta lähti peukkuvarpaasta kynsi, jaiks-auts. Kolmisenkymmentä katsojaa, kelpo buugi. Veto lähti vähän takakireästi liikkeelle, mutta petraantui reippaasti loppua kohden. Kahden viikon tauko ei ollut tehnyt siis ainakaan huonoa.
Ennen esitystä puhuimme pitkään ja hartaasti esityksen lopusta ja siitä miten se tulisi vetää. Joissain esityksissä loppu on kääntynyt sisäänpäin, joissain mennyt kiitostanssiksi, joissain jättänyt miellyttävän hämmentävän maun. Loppukohtaus syntyi prosessin viime metreillä ja sen vastaanottoa oli vaikeaa ennakoida etukäteen. Kenties juuri siksi porukalla on ollut epäselvää, mihin suuntaan sitä tulisi viedä. Kysymys on lyhyesti esitystodellisuuden ja todellisuus-todellisuuden liudentamisesta: "tanssista asian puolesta". Tanssista, jota tanssitaan niin kauan kuin jalka nousee ja henki pihisee. Ja joka toivon mukaan saattelee katsojat kohottuneessa sieluntilassa matkoilleen. Sen "asian" voikin nimetä ja käsittää useammalla tavalla. Se on yhtäältä koko se eetos, mitä esitys tihkuu, mutta myös loppukohtausta edeltävän utopiajakson kiteytys ja voimaannutus: me emme luovuta, meistä on siihen.
Sunnuntaina pätkä kesti bauttiarallaa 18 minuuttia. Kesto tai venytys ei ole itseisarvo, mutta antaa osviittaa siitä, millaisella asenteella loppu hoidetaan.
Keskiviikkona jatkuu lysti, jos sairastuvalta toivutaan. Semmoisiakin merkkejä on siis ikävä kyllä ilmassa.
Ennen esitystä puhuimme pitkään ja hartaasti esityksen lopusta ja siitä miten se tulisi vetää. Joissain esityksissä loppu on kääntynyt sisäänpäin, joissain mennyt kiitostanssiksi, joissain jättänyt miellyttävän hämmentävän maun. Loppukohtaus syntyi prosessin viime metreillä ja sen vastaanottoa oli vaikeaa ennakoida etukäteen. Kenties juuri siksi porukalla on ollut epäselvää, mihin suuntaan sitä tulisi viedä. Kysymys on lyhyesti esitystodellisuuden ja todellisuus-todellisuuden liudentamisesta: "tanssista asian puolesta". Tanssista, jota tanssitaan niin kauan kuin jalka nousee ja henki pihisee. Ja joka toivon mukaan saattelee katsojat kohottuneessa sieluntilassa matkoilleen. Sen "asian" voikin nimetä ja käsittää useammalla tavalla. Se on yhtäältä koko se eetos, mitä esitys tihkuu, mutta myös loppukohtausta edeltävän utopiajakson kiteytys ja voimaannutus: me emme luovuta, meistä on siihen.
Sunnuntaina pätkä kesti bauttiarallaa 18 minuuttia. Kesto tai venytys ei ole itseisarvo, mutta antaa osviittaa siitä, millaisella asenteella loppu hoidetaan.
Keskiviikkona jatkuu lysti, jos sairastuvalta toivutaan. Semmoisiakin merkkejä on siis ikävä kyllä ilmassa.
perjantai 10. helmikuuta 2012
torstai 2. helmikuuta 2012
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Ilkalta, esityksen lopusta
Minä nään tuon niin, että Ajan henki on kohtaus, jonka myötä tavallaan
suletaan tuo näytelmä. Se kiteyttää sen, mikä tässä touhussa mättää.
Että se radikaali kirkasotsaisuus katoaa tuommoseen "vitun Halla-aho"
-schaibaan. Ja joka kerta sen kohtauksen aikana katsojia seuratessa on
tullu olo, että tämä on vaikuttava juttu. Niinkuin pitäski. Siinä
toimii se, että tulee oikeasti semmonen fiilis, että näinhän sitä
lopulta silmät suljetaan.
(Tosin nyt tuntuu, että ite en kaipais siihen ihan niin alleviivaavaa
alustusta, "tuliko epämukava olo?" "kotona sinkkuelämää pyörimään"
jne. Koin nyt Mikkelissä, että meitsijäbästä se toimis siten, että
todetaan että lässytys riittää, tässä on nyt kolome tuntia yritetty
sanoa jottain, ja tästä ei oo mitään hyötyä. Ja sitten biisi
perustelis ite tekstinsä kautta ihtensä. Tai sitten niin, että
sinkkuelämä-vaiheessa mentäs vielä pitemmälle siinä vittuilussa. Kun
nyt siinä ei oikeestaan tuu se epämukava olo. Epämukava olo tulee
siitä naivista ja vaivaannuttavasta hippikeskustelusta, Saran
keskeytys tuntuu sen jälkeen siltä, että "jes, nyt taas liikutaan
eteenpäin", eikä tippaakaan epämukavalta. Siinä pitäs luoda oikeesti
epämukava olo, taikka sitte antaa biisin luoda se epämukava olo. Nyt
se on vähän tyhmä lukuohje ja katsojaa johdatteleva heitto;
"ymmärräthän, että tämän on tarkotus nyt tuntua epämukavalta ja
piikittelevältä".)
No, joka tapauksessa tuo Ajan hengen dramaturginen ajatus on minusta
aika selkeä. Se tavallaan päättää tuon politiikkakeskustelun näytelmän
osalta.
Esityksen toki vois periaatteessa lopettaa siihen, mutta en sinänsä
ihan nää sitä lopulta kauheen hedelmällisenä tienä. Koska sillon
pointiks jäis se, että "vittu miten paska meininki". Enkä nää mittään
syytä tehä kolmituntista esitystä radikalismin historiasta, jonka
lopputulema ois se, että vittuilun kautta todettas, ettei
meistä/teistä oo mihinkään. Tämä on ehkä taas sitä samaa juttua, mistä
oon jauhanu, etten nää mittään hyötyä tehä esityksiä samanmielisille
ihmisille, ja koen, että ajan henkeen lopettamalla sais kyllä
ravisteltua kovasti niitä, jotka on jo valmiiks valmiita
barrikadeille, mutta muu väki (vaikka oisivat heränneet ajattelemaan
ja vaikuttuneet) menis entistä suuremmalla innolla kottiin kahtomaan
sitä sinkkuelämää.
Siks ne kaks viimestä kohtausta on minusta äärimmäisen perusteltuja.
Kaari on mulle niissä tosi yksinkertainen: Tullaan siihen tulokseen,
että olemme erilaisia parven osasia, ja parven myötä yksilöinä ja
yhdessä päätämme mihin edetä. Eli ei auta vittuuntua ajan hengestä,
vaan pyrkiä toimimaan niiden asioiden eteen, mitkä yhteiskunnassa
kokee tärkeiksi. Ja nimenomaan positiivisuuden ja optimistisuuden
kautta (mistä mieleen tulee esimerkiks yks homo-Pekka).
Siitä oon edelleenkin jääräpäisen ehdoton, että "esitys on päättynyt"
ja "kiitos" on huonoja juttuja sinne loppuun (vaikka ilman muuta
saat/saatte lopettaa sen aivan kuten parhaaksi koette). Ne on varmasti
asioita, jotka helpottaa esiintyjien tekemistä ja poistaa
vaivaantunutta tunnelmaa salista, mutta isompaa mesitsiä ne vesittää
minusta rutkasti. Nimenomaan siitä syystä, että kaks viimestä
kohtausta on olemassa minun näkemyksen mukaan siks, että tuo
nykytilasta vittuuntuminen käännetään optimismiksi, ja teatteri
käännetään todellisuudeksi. Siihen ajatukseen esityksen "lopettaminen"
ei minun mielestä istu sitten millään tavalla.
Ja se on minun nähdäkseni sitten ohjaustekninen ongelma, mikäli kyse
on siitä, ettei yleisö ymmärrä poistua. Sillon sen lopun voisi viedä
vaikka siihen suuntaan, että avattas verhot, esiintyjät alkas vaihella
arkivaatteita päälle, katsojien takit tuotas rullakoilla katsomon
viereen, jotku soittas siellä jottain ja mitä vaan. Nyt koen, että tuo
loppu on tehty esiintyjien mukavuuden vuoksi tai siks, ettei oo
keksitty siihen parempaakaan keinoa kertoa katsojille, että saapi
mennä, mikä tuntuu kehnolta, koska tuossa ois aineksia ties mihin. Voi
olla, ettei se random-Esalle näyttäydy niin, mutta mulle tuo lopetus
näyttää nyt kompromissilta.
Voi olla, että se on tosiaan esiintyjien kannalta mukavempi nuin, ja
katsojalle on kiva tietää millon esitys loppuu ja on mukava antaa ne
aplodit, ja niiden myötä voi jäädä katsojalle hyvä fiilis, ja ehkä se
pohtii nuita asioita sitten hyvillä mielin, mutta mukavuus ei oo
mitenkään hyvä peruste. Ja sen "lopetuksen" myötä tuosta
lopputanssistakin muodostuu lähinnä encore, kiitostanssi katsojille
siitä, että jaksoivat tulla paikalle. En toki tiiä mitä kautta tuo
loppu on tuommoseksi muodostunu, mutta en oikein keksi mittään syytä
miks se vois tukea tuota mesitsiä, joten tässä nyt toistuvasti nojaan
siihen oletukseen, että kyse on nimenomaan siitä esiintyjien
mukavuudenhalusta.
Voi olla, että oon väärässä, mutta minusta tuntuu, että tuo lopun
kaari ei oo kaikille selkeä, tai jos on, niin kaikki esiintyjät ei
sitä allekirjota. Ja siinä vaiheessa, ku yleisö on katsomossa, ni on
ihan sama mitä mieltä henkilökohtasesti kukakin mistäkin on, koska
esityksen vuoksi se yhteinen sävel pitäs löytyä. Ja olipa se loppu
minkämoinen hyvänsä, ni ois aika ensiarvosen tärkeetä, että kaikki
tietää miten se on tarkotus tehä, ja että kaikki tekis sitte sen
ajatuksen mukasesti. Tästähän väännettiin jo ennen ensi-iltaa, että
onko sitä loppua nyt mukava tehä jne., ja minusta tuntuu ja näyttää
siltä, että moni esiintyjistä ohjais lopun mieluusti ite omalla
tavallaan, ja se on kokonaisuuden kannalta tavattoman huono meininki.
Jos siinä on epäselvyyksiä, ni ne pittää selevittää ja löytää paras
tapa tehä se lopetus. Ja on ehkä täältä kotisohvalta helppo huuella,
mutta minun mielestä se mennee niin, että jos lavalla täytyy aina
kokea olonsa mukavaksi, ni sitte voi miettiä tekeekö taidetta itseään
vai yleisöä varten.
Fiilistelin sunnuntaina sitä, ku Essi meni lopuks soittamaan kitaraa
ja se jatko sitä ihan vitun pitkään. Että vaikka siihen tuli se
"lopetus", ku jotkut kiitteli, ni se jatko silti. Se tuntu vitun
hyvältä.
Juu. No tämä nyt on lähinnä tämmöstä oman teatterikäsityksen
pohtimista, ja minun näkemystä sille, miten tuon lopun ite oisin
halunnu. Hyvä vähän päästä avaamaan, ku jäi niin vaivaamaan. En tiiä
pitäskö sitä olla niin ehdoton. Tai että pitäskö harrastajateatterilta
vaatia aina täydellisyyttä. No, ehkä just pitäs.
suletaan tuo näytelmä. Se kiteyttää sen, mikä tässä touhussa mättää.
Että se radikaali kirkasotsaisuus katoaa tuommoseen "vitun Halla-aho"
-schaibaan. Ja joka kerta sen kohtauksen aikana katsojia seuratessa on
tullu olo, että tämä on vaikuttava juttu. Niinkuin pitäski. Siinä
toimii se, että tulee oikeasti semmonen fiilis, että näinhän sitä
lopulta silmät suljetaan.
(Tosin nyt tuntuu, että ite en kaipais siihen ihan niin alleviivaavaa
alustusta, "tuliko epämukava olo?" "kotona sinkkuelämää pyörimään"
jne. Koin nyt Mikkelissä, että meitsijäbästä se toimis siten, että
todetaan että lässytys riittää, tässä on nyt kolome tuntia yritetty
sanoa jottain, ja tästä ei oo mitään hyötyä. Ja sitten biisi
perustelis ite tekstinsä kautta ihtensä. Tai sitten niin, että
sinkkuelämä-vaiheessa mentäs vielä pitemmälle siinä vittuilussa. Kun
nyt siinä ei oikeestaan tuu se epämukava olo. Epämukava olo tulee
siitä naivista ja vaivaannuttavasta hippikeskustelusta, Saran
keskeytys tuntuu sen jälkeen siltä, että "jes, nyt taas liikutaan
eteenpäin", eikä tippaakaan epämukavalta. Siinä pitäs luoda oikeesti
epämukava olo, taikka sitte antaa biisin luoda se epämukava olo. Nyt
se on vähän tyhmä lukuohje ja katsojaa johdatteleva heitto;
"ymmärräthän, että tämän on tarkotus nyt tuntua epämukavalta ja
piikittelevältä".)
No, joka tapauksessa tuo Ajan hengen dramaturginen ajatus on minusta
aika selkeä. Se tavallaan päättää tuon politiikkakeskustelun näytelmän
osalta.
Esityksen toki vois periaatteessa lopettaa siihen, mutta en sinänsä
ihan nää sitä lopulta kauheen hedelmällisenä tienä. Koska sillon
pointiks jäis se, että "vittu miten paska meininki". Enkä nää mittään
syytä tehä kolmituntista esitystä radikalismin historiasta, jonka
lopputulema ois se, että vittuilun kautta todettas, ettei
meistä/teistä oo mihinkään. Tämä on ehkä taas sitä samaa juttua, mistä
oon jauhanu, etten nää mittään hyötyä tehä esityksiä samanmielisille
ihmisille, ja koen, että ajan henkeen lopettamalla sais kyllä
ravisteltua kovasti niitä, jotka on jo valmiiks valmiita
barrikadeille, mutta muu väki (vaikka oisivat heränneet ajattelemaan
ja vaikuttuneet) menis entistä suuremmalla innolla kottiin kahtomaan
sitä sinkkuelämää.
Siks ne kaks viimestä kohtausta on minusta äärimmäisen perusteltuja.
Kaari on mulle niissä tosi yksinkertainen: Tullaan siihen tulokseen,
että olemme erilaisia parven osasia, ja parven myötä yksilöinä ja
yhdessä päätämme mihin edetä. Eli ei auta vittuuntua ajan hengestä,
vaan pyrkiä toimimaan niiden asioiden eteen, mitkä yhteiskunnassa
kokee tärkeiksi. Ja nimenomaan positiivisuuden ja optimistisuuden
kautta (mistä mieleen tulee esimerkiks yks homo-Pekka).
Siitä oon edelleenkin jääräpäisen ehdoton, että "esitys on päättynyt"
ja "kiitos" on huonoja juttuja sinne loppuun (vaikka ilman muuta
saat/saatte lopettaa sen aivan kuten parhaaksi koette). Ne on varmasti
asioita, jotka helpottaa esiintyjien tekemistä ja poistaa
vaivaantunutta tunnelmaa salista, mutta isompaa mesitsiä ne vesittää
minusta rutkasti. Nimenomaan siitä syystä, että kaks viimestä
kohtausta on olemassa minun näkemyksen mukaan siks, että tuo
nykytilasta vittuuntuminen käännetään optimismiksi, ja teatteri
käännetään todellisuudeksi. Siihen ajatukseen esityksen "lopettaminen"
ei minun mielestä istu sitten millään tavalla.
Ja se on minun nähdäkseni sitten ohjaustekninen ongelma, mikäli kyse
on siitä, ettei yleisö ymmärrä poistua. Sillon sen lopun voisi viedä
vaikka siihen suuntaan, että avattas verhot, esiintyjät alkas vaihella
arkivaatteita päälle, katsojien takit tuotas rullakoilla katsomon
viereen, jotku soittas siellä jottain ja mitä vaan. Nyt koen, että tuo
loppu on tehty esiintyjien mukavuuden vuoksi tai siks, ettei oo
keksitty siihen parempaakaan keinoa kertoa katsojille, että saapi
mennä, mikä tuntuu kehnolta, koska tuossa ois aineksia ties mihin. Voi
olla, ettei se random-Esalle näyttäydy niin, mutta mulle tuo lopetus
näyttää nyt kompromissilta.
Voi olla, että se on tosiaan esiintyjien kannalta mukavempi nuin, ja
katsojalle on kiva tietää millon esitys loppuu ja on mukava antaa ne
aplodit, ja niiden myötä voi jäädä katsojalle hyvä fiilis, ja ehkä se
pohtii nuita asioita sitten hyvillä mielin, mutta mukavuus ei oo
mitenkään hyvä peruste. Ja sen "lopetuksen" myötä tuosta
lopputanssistakin muodostuu lähinnä encore, kiitostanssi katsojille
siitä, että jaksoivat tulla paikalle. En toki tiiä mitä kautta tuo
loppu on tuommoseksi muodostunu, mutta en oikein keksi mittään syytä
miks se vois tukea tuota mesitsiä, joten tässä nyt toistuvasti nojaan
siihen oletukseen, että kyse on nimenomaan siitä esiintyjien
mukavuudenhalusta.
Voi olla, että oon väärässä, mutta minusta tuntuu, että tuo lopun
kaari ei oo kaikille selkeä, tai jos on, niin kaikki esiintyjät ei
sitä allekirjota. Ja siinä vaiheessa, ku yleisö on katsomossa, ni on
ihan sama mitä mieltä henkilökohtasesti kukakin mistäkin on, koska
esityksen vuoksi se yhteinen sävel pitäs löytyä. Ja olipa se loppu
minkämoinen hyvänsä, ni ois aika ensiarvosen tärkeetä, että kaikki
tietää miten se on tarkotus tehä, ja että kaikki tekis sitte sen
ajatuksen mukasesti. Tästähän väännettiin jo ennen ensi-iltaa, että
onko sitä loppua nyt mukava tehä jne., ja minusta tuntuu ja näyttää
siltä, että moni esiintyjistä ohjais lopun mieluusti ite omalla
tavallaan, ja se on kokonaisuuden kannalta tavattoman huono meininki.
Jos siinä on epäselvyyksiä, ni ne pittää selevittää ja löytää paras
tapa tehä se lopetus. Ja on ehkä täältä kotisohvalta helppo huuella,
mutta minun mielestä se mennee niin, että jos lavalla täytyy aina
kokea olonsa mukavaksi, ni sitte voi miettiä tekeekö taidetta itseään
vai yleisöä varten.
Fiilistelin sunnuntaina sitä, ku Essi meni lopuks soittamaan kitaraa
ja se jatko sitä ihan vitun pitkään. Että vaikka siihen tuli se
"lopetus", ku jotkut kiitteli, ni se jatko silti. Se tuntu vitun
hyvältä.
Juu. No tämä nyt on lähinnä tämmöstä oman teatterikäsityksen
pohtimista, ja minun näkemystä sille, miten tuon lopun ite oisin
halunnu. Hyvä vähän päästä avaamaan, ku jäi niin vaivaamaan. En tiiä
pitäskö sitä olla niin ehdoton. Tai että pitäskö harrastajateatterilta
vaatia aina täydellisyyttä. No, ehkä just pitäs.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)