Eka veto loppusuoralta takana. Mitäs jäi käteen? Loppu oli piiitkänhuiskea ja komea ja Iirolta lähti peukkuvarpaasta kynsi, jaiks-auts. Kolmisenkymmentä katsojaa, kelpo buugi. Veto lähti vähän takakireästi liikkeelle, mutta petraantui reippaasti loppua kohden. Kahden viikon tauko ei ollut tehnyt siis ainakaan huonoa.
Ennen esitystä puhuimme pitkään ja hartaasti esityksen lopusta ja siitä miten se tulisi vetää. Joissain esityksissä loppu on kääntynyt sisäänpäin, joissain mennyt kiitostanssiksi, joissain jättänyt miellyttävän hämmentävän maun. Loppukohtaus syntyi prosessin viime metreillä ja sen vastaanottoa oli vaikeaa ennakoida etukäteen. Kenties juuri siksi porukalla on ollut epäselvää, mihin suuntaan sitä tulisi viedä. Kysymys on lyhyesti esitystodellisuuden ja todellisuus-todellisuuden liudentamisesta: "tanssista asian puolesta". Tanssista, jota tanssitaan niin kauan kuin jalka nousee ja henki pihisee. Ja joka toivon mukaan saattelee katsojat kohottuneessa sieluntilassa matkoilleen. Sen "asian" voikin nimetä ja käsittää useammalla tavalla. Se on yhtäältä koko se eetos, mitä esitys tihkuu, mutta myös loppukohtausta edeltävän utopiajakson kiteytys ja voimaannutus: me emme luovuta, meistä on siihen.
Sunnuntaina pätkä kesti bauttiarallaa 18 minuuttia. Kesto tai venytys ei ole itseisarvo, mutta antaa osviittaa siitä, millaisella asenteella loppu hoidetaan.
Keskiviikkona jatkuu lysti, jos sairastuvalta toivutaan. Semmoisiakin merkkejä on siis ikävä kyllä ilmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti