Radixin esitykset ovat ohi. Siltä se ainakin nykytiedoilla näyttää. Viikonlopun esitykset olivat säpäköitä, perjantai kärsi pienistä teknisistä ongelmista ja lauantaina suu muikisteli useaan otteeseen vedon aikana.
Hieman omituinen olo viimeisestä viikonvaihteesta silti jäi - sikälikin, ettei mikään oikein tunnu päättyvän. Se todellisuus, josta Radix puhuu, jatkaa kulkuaan. Asiat jatkavat muotoutumistaan muissa merkeissä, radikalismi tai ääriliikkeet aiheena eivät katoa minnekään tai tyhjene mielenkiinnostaan esityksen päättymiseen. Ihmisiä näkee yhä, suurinta osaa päivittäin. Valtaosan kanssa tulee varmaan tehneeksi vielä esityksiäkin. Päättymättömyyden tuntemuksissa on myös jotain ilahduttavaa: ainakaan mikään suljettu esitys- tai työryhmäkupla ei viimeisen vedon myötä posahtanut. Radix jatkaa tapahtumistaan täällä näin ja tuolla jossain...
Purimme prosessia melko pikaisella sykkeellä ennen lauantain vetoa. Monessa puheenvuorossa korostui prosessin yleissivistävä ja tietoisuutta lisännyt tehtävä. Monet harmittelivat harjoituskauden (lopun) tiiviyttä. Monelle kokemukset vihan ja pelon käsittelystä olivat osuneet tunnetasolla kiitolliseen saumaan. Ja sitäkin useampi totesi, että esitys kuuluu ehdottomasti sarjaan "tämä esitys täytyi tehdä".
Olisin mielelläni esittänyt Radixia vielä kuukausia. Esitykselle olisi ollut eduksi esityskertatahdiltaan harvempi, mutta pidempi esityskausi. Noh, näistäkin oppii tulevia suunnitellessa.
Haikea olo on kyllä. Hetkeen ei olekaan omalla kohdalla mikään esitysprosessi päättynyt. Houstonkin jatkaa Helsingin keikoilla syyskuussa.
Pisteen puuttuminen tuottaa myös kyvyttömyyttä summata toteumia. Ohjauksellisesti olen esityskokonaisuuteen tyytyväinen, vaikka aina jotain toki on. Lauantaina tulikin palautetta, että palautetta soisi ohjaajaltaan kuulevan enemmän. Se ei ole minulle uusi palaute, asiaan pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Pitkälti ongelma syntyy siitä, että oma fokus oli tässäkin prosessissa ensi-illan kynnykselle asti kokonaisuudessa ja sen luomisessa, jolloin yksittäisten osasuoritusten huomioiminen kärsii aina.
Harjoitusprosessin loppusuora oli ajan puutteen takia runnova, mutta jossain mielessä niin on aina - joku tekee ne viimeiset ratkaisut, tahti kiihtyy, vellomisesta ja fiilistelystä on siirryttävä kurinalaisempaan toimintaan. Se myös näkyy esityksessä, ja mielestäni lähes puhtaasti positiivisina asioina: rytmi toimii, tehtävänannot ovat pääsääntöisesti tarkkoja, ilmaisu keskittynyttä ja vahvaa.
Mitä tekisin toisin? Jos harjoituskauden rakennetta ja pituutta ei lasketa, en varmaankaan kovinkaan montaa asiaa. Esityksen ensimmäisten kohtausten aikana olen ollut toisinaan kiusaantunut kohtausten yleisyydestä ja summittaisuudesta; ne olisi voinut rakentaa tarkemmin ja vähemmän kuvittaen. Mutta muilta osin Radix kasvoi komeasti kokoisekseen. Suurin kiitos siitä kuuluu porukalle näyttämön puolella. Ei ole itsestäänselvää löytää kumppaneikseen tällaisia ihmisiä, kollegoja, tekijänaisia ja -miehiä. Kiitollisuus ja ylpeys on suuri. Ja sieltä se haikeuskin kumpuaa, kun ei tiedä milloin seuraavaksi lähtee vastaavansyvyisille matkoille yhtä hienossa seurassa.
On maanantai, helmikuu, vuosi 2012. Tämän blogin ensimmäisistä merkinnöistä on kulunut reilu vuosi. Moni silloin ilmoille heitetty ajatus ja unelma Radixin suhteen on tullut esityksessä lihaksi ja hengitykseksi. Niin se jokin meitä ohjailee.
Seuraavaksi olisi edessä Roskasakkia, Sudenmorsianta, kesäteatteria ja Kainuulaisen toimeentulon pidempää oppimäärää. Ja siinä sivussa paljon muuta hyvää ja hurjaa. Kajaanin Harrastajateatterin juhlavuosi näyttää valoisalta, kokonaiselta ja ärhäkkäästi uusiin suuntiin tempoilevalta.
Eespäin nykien, uusia kuita kurkottaen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti