Millainen olisi yhteiskunta, jossa taidetta ei enää tarvittaisi? Millainen olisi yhteiskunta, jossa erillistä osa-aluetta nimeltä "taide" ei enää tarvittaisi?
Taide pitää minua hengissä. Ei niin, ettenkö hengittäisi, olisi elossa ilman sitäkin. Mutta jos se olisi poissa, vietäisiin pois, jäljelle jäisi selviytyminen.
Yrityksiä pysytellä konkretiassa, käytännöllisten ratkaisujen äärellä. Yrityksiä sietää omaa hitauttaan.
Pöytäteatteri. Nyrkkeilykehän qongi. (Sellainen jota yhdestäkään nyrkkeilykehästä ei löydy.) Joukkomurha nukketeatterirituaalina. Aina jostain tulee Petri Gerdt. Tai Olli Sjöman. Mistä näitä pahoinvoivia nuoria miehiä sikiää?
Pidän haudanvakavista hetkistä. Hauta-etuliite tosin johdattaa kuvitellun lukijan tienposkeen. Yllättävistä hetkistä, jolloin ollaan sanattoman äärellä. Sellaisesta keskittymisen laadusta. Pidän esiintyjistä, jotka kykenevät siihen. Suurin osa ei likimainkaan, koskaan. Se ei liity ammattitaitoon, vaan intohimoon, fokukseen, tarkkuuteen, kirkkaaseen ajatukseen.
Mietin radikalismia ja siihen potentiaalisesti liittyviä esikuvia - olivat nämä sitten henkilöitä, ilmiöitä tai yhteiskunnallisia liikkeitä. Mietin, millaisia hahmoja, hahmotelmia esiintyjät löytävät historian pirrasta prosessin alkutaipaleella, ja mitä iloa niistä, mitä iloa historiasta, esitykselle on.
Mietin ääninauhoja ja mahdollisuutta tuoda historiaa, mennyttä, niiden kautta esiin. Kuulokuviksi, sytykkeiksi, perspektiiviä tuomaan. Mietin C-kasetin kauneutta.
Mietin jousiammuntaa ja keskittymisen astetta sen suorituksen äärellä. Mietin rentoutta, jota kymppi edellyttää.
Olen nähnyt unia, joihin liittyy menettämisen pelkoa ja ylenpalttista huolehtimista. (Lue edellinen merkintä.)
Mietin Annan (Krogerus) ajatusta esityksestä nimeltä Salliva maailma. Sitä utopiaa.
Mietin kaikkia niitä esityksiä, joita olen täällä tehnyt ja niiden yleisökontaktia, tapaa kokeilla ja leikkiä asialla, tehdä tietoisesti toisin, rikkoa, yllättää. Tiedostan sen tulleen töideni tavaramerkiksi, muttei kiusallisella tavalla. Tuntuu tosin hyvältä, että fokus ei ole nyt siinä. (Luulisin.)
Mietin edelleen niitä haudanvakavia hetkiä, ja sitä, ettei niihin välttämättä liity mitään kivaa tai hienoa.
Mietin Jenkkanäytelmää, ja 67 katsojaa tällä täydellisellä säällä. Vitun Katri Helena ja Piirpauke. Kun ajatus harhailee tarpeeksi kauas, voi lopettaa.
lauantai 30. heinäkuuta 2011
perjantai 29. heinäkuuta 2011
Yritys ajatella aihetta henkilökohtaisen elämän kautta
Viime kuukausina, vuosinakin, olen alkanut ajatella olevani jo eri sukupolvea kuin nyt Genellä pyörivä. Omat ikätoverit, puljun perustanut ja sitä pitkään pyörittänyt porukka, on tiessään ja elämä tässä mielessä Kajaanissa monesti yksinäistä. Samalla tuntuu, että on tullut annettua G:lle ja laumallemme jo paljon, ja kysyy, onko enää mitään jakamatta. Tietyssä mielessä olen edelleen tiukastikin sitoutunut toimintaan - olen varmaan lopun elämääni tai lopun Genen elämää. Mutta uusi sukupolvi tekee tuloaan, sille on tehty tilaa ja se toivon mukaan sitä entistä enemmän (uskaltaa) ottaa itsekin. Käy niin, että kysymys omasta tulevaisuudesta suhteessa Geneen, teatteriin, työhön, Kajaaniin ja elämään yleensäkin on päivä päivältä akuutimpi, muutosta odottavampi.
Jonkin verran huomaan vastustelevani irtipäästämistä. Jotakin, en tarkkaan osaa nimetä mitä, on vielä tekemättä. Mutta vielä vahvempi syy vastustamiseen on epäilemättä se, että pelkään sitä tyhjyyttä tai epävarmuutta tai suunnattomuutta, jonka sivuun heittäytyminen väkisin tuottaa. Pitäisi osata nauttia tyhjästä tilasta, mahdollisuuksien loputtomuudesta, haaveilla kaikesta siitä, mikä on ehkä näinä vuosina jäänyt tekemättä tai mitä voisi nyt, haluaisi, tahtoisi. En ihan taivu tuohon nautintoon vielä.
Suhteessa Kajaaniin jäämiseen, joka on aina yksi optio, jotakin merkittävää pitäisi tapahtua. Joku uusi mahdollisuus aueta työn tiimoilta. Kaupunginteatteri on yksi, aika etäiseltä tunnustava vaihtoehto. Sieltä päin ei ole tosin osoitettu mitään kiinnostusta, eikä teatterin touhun läheltä seuraaminen ole tuottanut mitään hirveää hinkuakaan ryhtyä anomaan tilaisuuksia. Toinen Kajaaniin liittyvä mahdollisuus, joka tuntuu realistisemmalta, on tukikohta-ajatus: kodin pitäminen täällä ja säännöllinen muualla asuminen ja työskenteleminen siinä sivussa. Se tosin tuottaa monta käytännön mutkaa matkaan alkaen siitä, että uusista maisemista olisi hyvä löytää kummallekin töitä, muksun hoitoasiat järjestää jne.
Lähteminen, luopuminen, varsinkin nopeassa aikataulussa, tuntuu radikaalilta ajatukselta itselleni. Nollapisteeseen paluulta. Siihen pitääkin liittyä monenlaisia tunteita. Ylipäätään en ole kovin spontaani ihminen. Parisuhde ja perhe etenkin juurruttavat vielä enemmän paikkasidonnaiseen elämään. Toivoisin olevani rohkeampi, toivoisin kykeneväni radikaalimpiin ratkaisuihin - mitä ne ikinä käytännössä tuovatkaan eteen.
Yksi keskeinen pelkoni liittyy siihen, että lauma katoaa. Kun ajattelen nykyistä elämääni täällä, koen kuitenkin eläväni siinä. En ehkä enää ytimessä, mutta sivussa ja rinnalla: sisällä. Koen tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden tunteita, kun ajaudun siitä liian pitkäksi aikaa sivuun. Kaipaan työtä, tätä työtä, ja olen tottunut tekemään sitä ihmisten keskellä ja kanssa, ihmismerestä käsin. Pelkään tuon yhteisön menettämisen aiheuttamaa onnettomuutta.
Toisen ammatin, puhutaan siitä nyt sitten vaikka rinnakkaisammattina tai sivutoimena, opiskeleminen tuntuu mahdolliselta ja radikaalilta ajatukselta. Ja monissa tulevaisuudenvarianteissa myös välttämättömyydeltä. Odottelen vain, että intohimon lamput syttyisivät sen suhteen... Hierojan ammatti olisi hyödyllinen ja käytännöllinen, ja olisin siinä varmaan kohtuu hyvä. Kovin moneksi vuodeksi en haluaisi mihinkään kouluun lähteä.
Ulkomaille tekee toki myös mieli, ainakin koemielessä, sivistystä ja toiseuden ymmärryskykyä kartuttaakseni. Toimeentuloasiat siellä päässä tosin mietityttävät.
Luopuminen ja radikalismi liittyvät tänä päivänä kiinteästi toisiinsa niin yksilöllisellä kuin ekologisella ja poliittisella tasolla. Vaatia itselleen ja toisilleen vähemmän, pitäen huolta siitä, ettei hengen elo kuitenkaan jää junnaamaan nollakasvulle.
Hauskaa nähdä, missä mennään näiden kelojen suhteen, kun Radix aikanaan saapuu esitykselliseen maaliinsa.
Jonkin verran huomaan vastustelevani irtipäästämistä. Jotakin, en tarkkaan osaa nimetä mitä, on vielä tekemättä. Mutta vielä vahvempi syy vastustamiseen on epäilemättä se, että pelkään sitä tyhjyyttä tai epävarmuutta tai suunnattomuutta, jonka sivuun heittäytyminen väkisin tuottaa. Pitäisi osata nauttia tyhjästä tilasta, mahdollisuuksien loputtomuudesta, haaveilla kaikesta siitä, mikä on ehkä näinä vuosina jäänyt tekemättä tai mitä voisi nyt, haluaisi, tahtoisi. En ihan taivu tuohon nautintoon vielä.
Suhteessa Kajaaniin jäämiseen, joka on aina yksi optio, jotakin merkittävää pitäisi tapahtua. Joku uusi mahdollisuus aueta työn tiimoilta. Kaupunginteatteri on yksi, aika etäiseltä tunnustava vaihtoehto. Sieltä päin ei ole tosin osoitettu mitään kiinnostusta, eikä teatterin touhun läheltä seuraaminen ole tuottanut mitään hirveää hinkuakaan ryhtyä anomaan tilaisuuksia. Toinen Kajaaniin liittyvä mahdollisuus, joka tuntuu realistisemmalta, on tukikohta-ajatus: kodin pitäminen täällä ja säännöllinen muualla asuminen ja työskenteleminen siinä sivussa. Se tosin tuottaa monta käytännön mutkaa matkaan alkaen siitä, että uusista maisemista olisi hyvä löytää kummallekin töitä, muksun hoitoasiat järjestää jne.
Lähteminen, luopuminen, varsinkin nopeassa aikataulussa, tuntuu radikaalilta ajatukselta itselleni. Nollapisteeseen paluulta. Siihen pitääkin liittyä monenlaisia tunteita. Ylipäätään en ole kovin spontaani ihminen. Parisuhde ja perhe etenkin juurruttavat vielä enemmän paikkasidonnaiseen elämään. Toivoisin olevani rohkeampi, toivoisin kykeneväni radikaalimpiin ratkaisuihin - mitä ne ikinä käytännössä tuovatkaan eteen.
Yksi keskeinen pelkoni liittyy siihen, että lauma katoaa. Kun ajattelen nykyistä elämääni täällä, koen kuitenkin eläväni siinä. En ehkä enää ytimessä, mutta sivussa ja rinnalla: sisällä. Koen tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden tunteita, kun ajaudun siitä liian pitkäksi aikaa sivuun. Kaipaan työtä, tätä työtä, ja olen tottunut tekemään sitä ihmisten keskellä ja kanssa, ihmismerestä käsin. Pelkään tuon yhteisön menettämisen aiheuttamaa onnettomuutta.
Toisen ammatin, puhutaan siitä nyt sitten vaikka rinnakkaisammattina tai sivutoimena, opiskeleminen tuntuu mahdolliselta ja radikaalilta ajatukselta. Ja monissa tulevaisuudenvarianteissa myös välttämättömyydeltä. Odottelen vain, että intohimon lamput syttyisivät sen suhteen... Hierojan ammatti olisi hyödyllinen ja käytännöllinen, ja olisin siinä varmaan kohtuu hyvä. Kovin moneksi vuodeksi en haluaisi mihinkään kouluun lähteä.
Ulkomaille tekee toki myös mieli, ainakin koemielessä, sivistystä ja toiseuden ymmärryskykyä kartuttaakseni. Toimeentuloasiat siellä päässä tosin mietityttävät.
Luopuminen ja radikalismi liittyvät tänä päivänä kiinteästi toisiinsa niin yksilöllisellä kuin ekologisella ja poliittisella tasolla. Vaatia itselleen ja toisilleen vähemmän, pitäen huolta siitä, ettei hengen elo kuitenkaan jää junnaamaan nollakasvulle.
Hauskaa nähdä, missä mennään näiden kelojen suhteen, kun Radix aikanaan saapuu esitykselliseen maaliinsa.
Provon soinnista
Mietin esityksiä jotka ovat provosoineet minua. Mietin esityksiä joita on pidetty provosoivina, mutta joita en ole itse nähnyt. Mietin provokaatiota teatterissa. Wikipedia tietää, että "provokaatio on tahallista tai tahatonta toimintaa, jonka seurauksena on toiminnan kohteen negatiivinen reaktio, kuten paheksunta, ärsyyntyminen, loukkaantuminen tai suuttuminen".
Provosointi on (mahdollisimman suuren) reaktion, reaktiivisuuden hakemista. Se ei pyri tyydyttämään, miellyttämään kohdettaan, täyttämään sen odotuksia. Se on vallankäyttöä, aina, manipulaatiota usein.
Huono provosoi. Toinen, vieras, tuntematon tuo sen äärelle, usein. Olen provosoitunut useammin johonkin esitykseen kohdistuvan pettymyksen tai turhautumisen kuin sen radikaalien, provosoivien sisältöjen kautta. Odotan teatterilta paljon, joka kerta. Esteet on helppo luetella. Tyydymme annettuihin muotoihin, "hyviksi" katsottuihin toimintatapoihin, turvallisiin rutiineihimme, ajattelun kesyyteemme.
Kuvitella ja tietää, että näyttämöllä, teatterissa, KAIKKI on lähtökohtaisesti mahdollista, ja uskoa tuohon prinsiippiin loppuun asti, on helpommin sanottu kuin tehty. Kaipaan sitä tunnetta, katsojana eritoten, että juuri nyt voi tapahtua mitä tahansa. Ja nyt, ja nyt, ja nyt...
Mene näyttämölle NKEKE. Tee esitys NKEKE. Ole NKEKE.
Provosointi on (mahdollisimman suuren) reaktion, reaktiivisuuden hakemista. Se ei pyri tyydyttämään, miellyttämään kohdettaan, täyttämään sen odotuksia. Se on vallankäyttöä, aina, manipulaatiota usein.
Huono provosoi. Toinen, vieras, tuntematon tuo sen äärelle, usein. Olen provosoitunut useammin johonkin esitykseen kohdistuvan pettymyksen tai turhautumisen kuin sen radikaalien, provosoivien sisältöjen kautta. Odotan teatterilta paljon, joka kerta. Esteet on helppo luetella. Tyydymme annettuihin muotoihin, "hyviksi" katsottuihin toimintatapoihin, turvallisiin rutiineihimme, ajattelun kesyyteemme.
Kuvitella ja tietää, että näyttämöllä, teatterissa, KAIKKI on lähtökohtaisesti mahdollista, ja uskoa tuohon prinsiippiin loppuun asti, on helpommin sanottu kuin tehty. Kaipaan sitä tunnetta, katsojana eritoten, että juuri nyt voi tapahtua mitä tahansa. Ja nyt, ja nyt, ja nyt...
Mene näyttämölle NKEKE. Tee esitys NKEKE. Ole NKEKE.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Tätä on nykypäivän radikalismi
(ote Helsingin Sanomien verkkosivuilta)
Norjan ja Ruotsin mediassa haastateltujen silminnäkijöiden mukaan ja poliisin antamien tietojen perusteella perjantain veritöiden tapahtumat etenivät seuraavasti.
Noin kello 16.30 Suomen aikaa valtava räjähdys vavisuttaa Oslon keskustaa. Moni rakennus syttyi tuleen korttelissa, jossa sijaitsee muun muassa pääministerin kanslia, oikeus- ja öljyministeriö sekä korkein oikeus.
Pommi-iskussa kuoli ainakin seitsemän ihmistä ja monta loukkaantui. Poliisi aloitti laajat evakuoinnit, eristi alueen uusien räjähdysten varalta ja sulki sisääntuloväylät Oslon keskustaan.
Myöhemmin päivän aikana silminnäkijä kertoi norjalaiselle Dagbladetille nähneensä poliisin univormuun pukeutuneen miehen räjähdyspaikan lähellä vain muutamia minuutteja ennen räjähdystä.
Samaan aikaan Utøyan saarella 30 kilometriä Oslon ulkopuolella on sosiaalidemokraattien leiri, jonne on kokoontunut nuoria eri puolilta Eurooppaa. Pommi-iskun tullessa leirin tietoon, leiriläiset kootaan saaren päärakennukseen tiedotustilaisuuteen.
Mannermaalla saarta vastapäätä olevalle rannalle saapuu hopeinen pakettiauto. Poliisiksi pukeutunut pitkä ja hoikka auton kuljettaja haluaa saarelle suorittamaan turvatarkastuksen Oslossa sattuneen räjähdyksen johdosta. Hänellä on luotiliivi, käsiase, kiikaritähtäimellä varustettu kivääri ja asianmukainen henkilöllisyyskortti. Hänet kuljetetaan leirin omalla veneellä saarelle.
Noin kello 17 mies saapuu päärakennuksen pihalle ja kutsuu nuoret koolle. Heistä ainakin suuri osa saapui paikalle. Mies toteaa Aftonbladetin mukaan, että "minulla on tärkeää tiedotettavaa, tämä ei ole vaarallista" ja aloittaa sen jälkeen ammuskelun.
Kaikki pakoon kykenevät nuoret juoksevat paniikissa pois paikalta ja sisätiloissa olleet säntäävät ulos ovista ja ikkunoista pakoon metsään. Ampuja lähtee heidän perään ja jahtaa heitä ympäri saarta. Hän yrittää kutsua heitä takaisin luokseen.
Kello 17.38 Norjan poliisi saa hälytyksen ammuskelusta Utøyassa. Paikalle lähetetään poliisin terrorismin vastainen yksikkö ja helikopteri. Heillä kestää 40 minuuttia päästä paikalle.
Internetissä on levinnyt kehotus, ettei nuorille saa soittaa tai lähettää tekstiviestejä. Puhelinten äänet voisivat paljastaa heidän olinpaikkansa.
Saarelta pelastuneiden mukaan veteen pakeni ampujaa kymmeniä ehkä jopa sata ihmistä. Lyhin uintimatka mannermaalle on noin 400 metriä.
Osa heistä ei silti onnistunut pakenemaan luoteja, vaan myös vedessä nähtiin kellumassa ruumiita. Monen voimien epäillään myös ehtyneen uidessa.
Toiset piileskelivät sisätiloissa, kallionkoloissa, metsässä tai kivien alla.
Kello 18:35 poliisi pidättää Anders Behring Breivikin. Poliisin mukaan hän antautui ilman tulitaistelua.
Poliisin pommiryhmä löytää saarelta kaksi räjähtämätöntä pommia, jotka NRK:n mukaan olivat piilotettuna autossa. Sen epäillään kuuluvan Breivikille.
Pelastustoimet saarella jatkuivat koko yön. Pelastustoimissa on mukana yli 50 ihmistä sekä 45 pelastustehtäviin koulutettua koiraa.
Norjan ja Ruotsin mediassa haastateltujen silminnäkijöiden mukaan ja poliisin antamien tietojen perusteella perjantain veritöiden tapahtumat etenivät seuraavasti.
Noin kello 16.30 Suomen aikaa valtava räjähdys vavisuttaa Oslon keskustaa. Moni rakennus syttyi tuleen korttelissa, jossa sijaitsee muun muassa pääministerin kanslia, oikeus- ja öljyministeriö sekä korkein oikeus.
Pommi-iskussa kuoli ainakin seitsemän ihmistä ja monta loukkaantui. Poliisi aloitti laajat evakuoinnit, eristi alueen uusien räjähdysten varalta ja sulki sisääntuloväylät Oslon keskustaan.
Myöhemmin päivän aikana silminnäkijä kertoi norjalaiselle Dagbladetille nähneensä poliisin univormuun pukeutuneen miehen räjähdyspaikan lähellä vain muutamia minuutteja ennen räjähdystä.
Samaan aikaan Utøyan saarella 30 kilometriä Oslon ulkopuolella on sosiaalidemokraattien leiri, jonne on kokoontunut nuoria eri puolilta Eurooppaa. Pommi-iskun tullessa leirin tietoon, leiriläiset kootaan saaren päärakennukseen tiedotustilaisuuteen.
Mannermaalla saarta vastapäätä olevalle rannalle saapuu hopeinen pakettiauto. Poliisiksi pukeutunut pitkä ja hoikka auton kuljettaja haluaa saarelle suorittamaan turvatarkastuksen Oslossa sattuneen räjähdyksen johdosta. Hänellä on luotiliivi, käsiase, kiikaritähtäimellä varustettu kivääri ja asianmukainen henkilöllisyyskortti. Hänet kuljetetaan leirin omalla veneellä saarelle.
Noin kello 17 mies saapuu päärakennuksen pihalle ja kutsuu nuoret koolle. Heistä ainakin suuri osa saapui paikalle. Mies toteaa Aftonbladetin mukaan, että "minulla on tärkeää tiedotettavaa, tämä ei ole vaarallista" ja aloittaa sen jälkeen ammuskelun.
Kaikki pakoon kykenevät nuoret juoksevat paniikissa pois paikalta ja sisätiloissa olleet säntäävät ulos ovista ja ikkunoista pakoon metsään. Ampuja lähtee heidän perään ja jahtaa heitä ympäri saarta. Hän yrittää kutsua heitä takaisin luokseen.
Kello 17.38 Norjan poliisi saa hälytyksen ammuskelusta Utøyassa. Paikalle lähetetään poliisin terrorismin vastainen yksikkö ja helikopteri. Heillä kestää 40 minuuttia päästä paikalle.
Internetissä on levinnyt kehotus, ettei nuorille saa soittaa tai lähettää tekstiviestejä. Puhelinten äänet voisivat paljastaa heidän olinpaikkansa.
Saarelta pelastuneiden mukaan veteen pakeni ampujaa kymmeniä ehkä jopa sata ihmistä. Lyhin uintimatka mannermaalle on noin 400 metriä.
Osa heistä ei silti onnistunut pakenemaan luoteja, vaan myös vedessä nähtiin kellumassa ruumiita. Monen voimien epäillään myös ehtyneen uidessa.
Toiset piileskelivät sisätiloissa, kallionkoloissa, metsässä tai kivien alla.
Kello 18:35 poliisi pidättää Anders Behring Breivikin. Poliisin mukaan hän antautui ilman tulitaistelua.
Poliisin pommiryhmä löytää saarelta kaksi räjähtämätöntä pommia, jotka NRK:n mukaan olivat piilotettuna autossa. Sen epäillään kuuluvan Breivikille.
Pelastustoimet saarella jatkuivat koko yön. Pelastustoimissa on mukana yli 50 ihmistä sekä 45 pelastustehtäviin koulutettua koiraa.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Sutjakka päivitys
Harjoitusaikataulujen tarkentamista, ensimmäisiä kunnon muistiinpanoja treenikauden rakenteesta ja työtavoista. Tällainen semityöviikko Kajaanissa meneillään, kesäteatterin esityksiä, lomaa ja vähän jalkaa Radixissa. Vielä tuntuu vaikealta kiteyttää ihmisille, mitä ollaan tekemässä. Ja elämmehän heinäkuuta, suvea sateisimmillaan ja kukkeimmillaan; antaa jengin lomailla vielä tovi. Mukaan lähtevät ketkä lähtevät.
Syväpuhe, jousiammunta, lenkkeily, erilaiset esiintymiseen liittyvät, vielä nimettömät (uudet?) tekniikat. Harjoituskaudelle rakentuu myös asioita, joita huvittaa ja haluttaa nyt tehdä, työstää. Visio esityksen näyttämökuvasta alkaa myös olla kirkas. En tiedä mistä se on tullut, varmaan sieltä ja täältä lainoina ja niiden sovelluksina, mutta hyvältä tuntuu. Ja Tolonen lähti messiin, mikä on tärkeää ja ihanaa.
Vajaa 90 treeniä, joista 9 on yhteisiä. Se on ihan minimihommaa kolmeen kuukauteen (ensi-ilta 2.12.2011). Jako aamu- ja iltaryhmään tuntuu vähintääkin kokeilemisen arvoiselta. Innostus kasvaa!
Syväpuhe, jousiammunta, lenkkeily, erilaiset esiintymiseen liittyvät, vielä nimettömät (uudet?) tekniikat. Harjoituskaudelle rakentuu myös asioita, joita huvittaa ja haluttaa nyt tehdä, työstää. Visio esityksen näyttämökuvasta alkaa myös olla kirkas. En tiedä mistä se on tullut, varmaan sieltä ja täältä lainoina ja niiden sovelluksina, mutta hyvältä tuntuu. Ja Tolonen lähti messiin, mikä on tärkeää ja ihanaa.
Vajaa 90 treeniä, joista 9 on yhteisiä. Se on ihan minimihommaa kolmeen kuukauteen (ensi-ilta 2.12.2011). Jako aamu- ja iltaryhmään tuntuu vähintääkin kokeilemisen arvoiselta. Innostus kasvaa!
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Rakenteellisia ituja ja muuta kysymys
Kuusi n. 15-30 minuutin mittaista osaa. Kumpikin ryhmä tekee kaksi, ja lisäksi kaksi tehdään yhdessä.
TAI
Viisi osaa. Kumpikin ryhmä tekee kaksi, ja lisäksi tehdään yksi, viimeinen yhdessä.
TAI
Seitsemän jne.
*
Ensimmäinen näytös = pohdintaa radikalismista. Toinen näytös = kolme (x) utopiaa siitä, mitä radikalismi voisi nyt, huomenna, olla. Esim. otsikoilla Parviäly, Provokaatio ja Salliva maailma (nämä varmaan on jotenkin siellä joka tapauksessa.)
TAI
Ensimmäinen näytös = radikalismin (kansallisen? globaalin? tiettyyn ajanjaksoon, kuten sodanjälkeiseen aikaan sidotun?) historian näyttämöllepano ja tutkimus. Toinen näytös = no sitte jottai nykyajasta.
TAI
x
*
Ryhmät seuraavat näyttämöllä, nyt-hetkessä, toistensa tekemisiä, ja hyppäävät kehään vuorovedoin.
Kehä on pyörinyt mielessä jo pidempään. Ei mikään ympyrä, vaan nyrkkeilykehä. Tai ainakin alue, joka erottaa katsomon ja näyttämön jyrkästi / selkeästi toisistaan.
Parviälyjakson, jos sellainen tehdään, tulisi olla läpisävelletty.
*
Jotain VANHAA AINESTA esitys kaipaa ehdottomasti. Se liittyy radix-sanan alkuperäiseen merkitykseen; juuriin, juurevuuteen. Itkuvirsien opetteleminen ei ole ollenkaan mahdotonta. Kukahan niitä osaisi opettaa? No se voi olla ihan muutakin.
*
Esityksen tulee olla HAASTAVA sanan ehdottomassa mielessä (ei esimerkiksi synonyyminä sanalle "vaikea"), ja eritoten koskien tekijöitään. Katsomoon tulee välittyä kirkkaasti, että nyt otetaan pojista ja tytöistä mittaa.
*
Kysymyksiä, vastattaviksi:
Mikä on vakavin asia, mitä sinulle on elämässäsi toistaiseksi tapahtunut?
Mikä on vakavin nykyiseen elämään liittyvä kysymyksenasettelu?
(Missä sinulla on tilaa ja aikaa olla kahden, kolmin tai useammin tämän kysymyksen kanssa? Jaatko sitä muille?
Mistä provosoidut?
Millaisesta taiteesta provosoidut?
Määrittele termit "vakava" ja "provokaatio" niin kuin haluat.
TAI
Viisi osaa. Kumpikin ryhmä tekee kaksi, ja lisäksi tehdään yksi, viimeinen yhdessä.
TAI
Seitsemän jne.
*
Ensimmäinen näytös = pohdintaa radikalismista. Toinen näytös = kolme (x) utopiaa siitä, mitä radikalismi voisi nyt, huomenna, olla. Esim. otsikoilla Parviäly, Provokaatio ja Salliva maailma (nämä varmaan on jotenkin siellä joka tapauksessa.)
TAI
Ensimmäinen näytös = radikalismin (kansallisen? globaalin? tiettyyn ajanjaksoon, kuten sodanjälkeiseen aikaan sidotun?) historian näyttämöllepano ja tutkimus. Toinen näytös = no sitte jottai nykyajasta.
TAI
x
*
Ryhmät seuraavat näyttämöllä, nyt-hetkessä, toistensa tekemisiä, ja hyppäävät kehään vuorovedoin.
Kehä on pyörinyt mielessä jo pidempään. Ei mikään ympyrä, vaan nyrkkeilykehä. Tai ainakin alue, joka erottaa katsomon ja näyttämön jyrkästi / selkeästi toisistaan.
Parviälyjakson, jos sellainen tehdään, tulisi olla läpisävelletty.
*
Jotain VANHAA AINESTA esitys kaipaa ehdottomasti. Se liittyy radix-sanan alkuperäiseen merkitykseen; juuriin, juurevuuteen. Itkuvirsien opetteleminen ei ole ollenkaan mahdotonta. Kukahan niitä osaisi opettaa? No se voi olla ihan muutakin.
*
Esityksen tulee olla HAASTAVA sanan ehdottomassa mielessä (ei esimerkiksi synonyyminä sanalle "vaikea"), ja eritoten koskien tekijöitään. Katsomoon tulee välittyä kirkkaasti, että nyt otetaan pojista ja tytöistä mittaa.
*
Kysymyksiä, vastattaviksi:
Mikä on vakavin asia, mitä sinulle on elämässäsi toistaiseksi tapahtunut?
Mikä on vakavin nykyiseen elämään liittyvä kysymyksenasettelu?
(Missä sinulla on tilaa ja aikaa olla kahden, kolmin tai useammin tämän kysymyksen kanssa? Jaatko sitä muille?
Mistä provosoidut?
Millaisesta taiteesta provosoidut?
Määrittele termit "vakava" ja "provokaatio" niin kuin haluat.
Ääneen ajattelua
Mitä aletaan harjoitella? (Miten puhua tästä ulospäin, kun kiinnostustuneita alkaa jo olla? Olen paljon vähemmän pitkällä kuin toivoisin tässä vaiheessa.)
Yksi selkeä asia - sen muoto elää vielä - on ytimestä käsin puhumisen harjoitteleminen. Keskusteleminen kaikkein vakavimmasta kunkin prosessiin osallistujan kohdalla, vakavimmista henkilökohtaisista kysymyksistä, ajatuksista nyt, tällä hetkellä. Puhepiirin pohjalta luulisi mallinkin löytyvän. Metodista on jo kohtauksentynkäkin mielessä.
Mutta kaikki muu on jo vaikeampaa. Haluaisin prosessiin työtapaan liittyviä linjoja, jotka läpäisisivät sekä aamu- että iltaryhmän toiminnan ja esityksen teemat, ja toisaalta työtapoja, jotka poikkeavat ryhmillä.
Yksilöllisiä kuukausitehtäviä olen myös miettinyt. Tehtävien antamista kaikille, kullekin omanlaisensa, kunkin kuukauden alussa, suoraan esitykseen ja materiaalintuottamiseen liittyen. Sen voi halutessaan ajatella myös yhtenä prosessin läpäisevänä linjana.
Harjoitusjakso on aika lyhyt, noin 40 harjoitusta per ryhmä, reilu 3 kk. Sisäänajovaihe ei voi olla kovin pitkä, aika pian pitäisi ruveta tapahtumaan.
Alkaa nukuttaa.
Yksi selkeä asia - sen muoto elää vielä - on ytimestä käsin puhumisen harjoitteleminen. Keskusteleminen kaikkein vakavimmasta kunkin prosessiin osallistujan kohdalla, vakavimmista henkilökohtaisista kysymyksistä, ajatuksista nyt, tällä hetkellä. Puhepiirin pohjalta luulisi mallinkin löytyvän. Metodista on jo kohtauksentynkäkin mielessä.
Mutta kaikki muu on jo vaikeampaa. Haluaisin prosessiin työtapaan liittyviä linjoja, jotka läpäisisivät sekä aamu- että iltaryhmän toiminnan ja esityksen teemat, ja toisaalta työtapoja, jotka poikkeavat ryhmillä.
Yksilöllisiä kuukausitehtäviä olen myös miettinyt. Tehtävien antamista kaikille, kullekin omanlaisensa, kunkin kuukauden alussa, suoraan esitykseen ja materiaalintuottamiseen liittyen. Sen voi halutessaan ajatella myös yhtenä prosessin läpäisevänä linjana.
Harjoitusjakso on aika lyhyt, noin 40 harjoitusta per ryhmä, reilu 3 kk. Sisäänajovaihe ei voi olla kovin pitkä, aika pian pitäisi ruveta tapahtumaan.
Alkaa nukuttaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)