Millainen olisi yhteiskunta, jossa taidetta ei enää tarvittaisi? Millainen olisi yhteiskunta, jossa erillistä osa-aluetta nimeltä "taide" ei enää tarvittaisi?
Taide pitää minua hengissä. Ei niin, ettenkö hengittäisi, olisi elossa ilman sitäkin. Mutta jos se olisi poissa, vietäisiin pois, jäljelle jäisi selviytyminen.
Yrityksiä pysytellä konkretiassa, käytännöllisten ratkaisujen äärellä. Yrityksiä sietää omaa hitauttaan.
Pöytäteatteri. Nyrkkeilykehän qongi. (Sellainen jota yhdestäkään nyrkkeilykehästä ei löydy.) Joukkomurha nukketeatterirituaalina. Aina jostain tulee Petri Gerdt. Tai Olli Sjöman. Mistä näitä pahoinvoivia nuoria miehiä sikiää?
Pidän haudanvakavista hetkistä. Hauta-etuliite tosin johdattaa kuvitellun lukijan tienposkeen. Yllättävistä hetkistä, jolloin ollaan sanattoman äärellä. Sellaisesta keskittymisen laadusta. Pidän esiintyjistä, jotka kykenevät siihen. Suurin osa ei likimainkaan, koskaan. Se ei liity ammattitaitoon, vaan intohimoon, fokukseen, tarkkuuteen, kirkkaaseen ajatukseen.
Mietin radikalismia ja siihen potentiaalisesti liittyviä esikuvia - olivat nämä sitten henkilöitä, ilmiöitä tai yhteiskunnallisia liikkeitä. Mietin, millaisia hahmoja, hahmotelmia esiintyjät löytävät historian pirrasta prosessin alkutaipaleella, ja mitä iloa niistä, mitä iloa historiasta, esitykselle on.
Mietin ääninauhoja ja mahdollisuutta tuoda historiaa, mennyttä, niiden kautta esiin. Kuulokuviksi, sytykkeiksi, perspektiiviä tuomaan. Mietin C-kasetin kauneutta.
Mietin jousiammuntaa ja keskittymisen astetta sen suorituksen äärellä. Mietin rentoutta, jota kymppi edellyttää.
Olen nähnyt unia, joihin liittyy menettämisen pelkoa ja ylenpalttista huolehtimista. (Lue edellinen merkintä.)
Mietin Annan (Krogerus) ajatusta esityksestä nimeltä Salliva maailma. Sitä utopiaa.
Mietin kaikkia niitä esityksiä, joita olen täällä tehnyt ja niiden yleisökontaktia, tapaa kokeilla ja leikkiä asialla, tehdä tietoisesti toisin, rikkoa, yllättää. Tiedostan sen tulleen töideni tavaramerkiksi, muttei kiusallisella tavalla. Tuntuu tosin hyvältä, että fokus ei ole nyt siinä. (Luulisin.)
Mietin edelleen niitä haudanvakavia hetkiä, ja sitä, ettei niihin välttämättä liity mitään kivaa tai hienoa.
Mietin Jenkkanäytelmää, ja 67 katsojaa tällä täydellisellä säällä. Vitun Katri Helena ja Piirpauke. Kun ajatus harhailee tarpeeksi kauas, voi lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti