Viime kuukausina, vuosinakin, olen alkanut ajatella olevani jo eri sukupolvea kuin nyt Genellä pyörivä. Omat ikätoverit, puljun perustanut ja sitä pitkään pyörittänyt porukka, on tiessään ja elämä tässä mielessä Kajaanissa monesti yksinäistä. Samalla tuntuu, että on tullut annettua G:lle ja laumallemme jo paljon, ja kysyy, onko enää mitään jakamatta. Tietyssä mielessä olen edelleen tiukastikin sitoutunut toimintaan - olen varmaan lopun elämääni tai lopun Genen elämää. Mutta uusi sukupolvi tekee tuloaan, sille on tehty tilaa ja se toivon mukaan sitä entistä enemmän (uskaltaa) ottaa itsekin. Käy niin, että kysymys omasta tulevaisuudesta suhteessa Geneen, teatteriin, työhön, Kajaaniin ja elämään yleensäkin on päivä päivältä akuutimpi, muutosta odottavampi.
Jonkin verran huomaan vastustelevani irtipäästämistä. Jotakin, en tarkkaan osaa nimetä mitä, on vielä tekemättä. Mutta vielä vahvempi syy vastustamiseen on epäilemättä se, että pelkään sitä tyhjyyttä tai epävarmuutta tai suunnattomuutta, jonka sivuun heittäytyminen väkisin tuottaa. Pitäisi osata nauttia tyhjästä tilasta, mahdollisuuksien loputtomuudesta, haaveilla kaikesta siitä, mikä on ehkä näinä vuosina jäänyt tekemättä tai mitä voisi nyt, haluaisi, tahtoisi. En ihan taivu tuohon nautintoon vielä.
Suhteessa Kajaaniin jäämiseen, joka on aina yksi optio, jotakin merkittävää pitäisi tapahtua. Joku uusi mahdollisuus aueta työn tiimoilta. Kaupunginteatteri on yksi, aika etäiseltä tunnustava vaihtoehto. Sieltä päin ei ole tosin osoitettu mitään kiinnostusta, eikä teatterin touhun läheltä seuraaminen ole tuottanut mitään hirveää hinkuakaan ryhtyä anomaan tilaisuuksia. Toinen Kajaaniin liittyvä mahdollisuus, joka tuntuu realistisemmalta, on tukikohta-ajatus: kodin pitäminen täällä ja säännöllinen muualla asuminen ja työskenteleminen siinä sivussa. Se tosin tuottaa monta käytännön mutkaa matkaan alkaen siitä, että uusista maisemista olisi hyvä löytää kummallekin töitä, muksun hoitoasiat järjestää jne.
Lähteminen, luopuminen, varsinkin nopeassa aikataulussa, tuntuu radikaalilta ajatukselta itselleni. Nollapisteeseen paluulta. Siihen pitääkin liittyä monenlaisia tunteita. Ylipäätään en ole kovin spontaani ihminen. Parisuhde ja perhe etenkin juurruttavat vielä enemmän paikkasidonnaiseen elämään. Toivoisin olevani rohkeampi, toivoisin kykeneväni radikaalimpiin ratkaisuihin - mitä ne ikinä käytännössä tuovatkaan eteen.
Yksi keskeinen pelkoni liittyy siihen, että lauma katoaa. Kun ajattelen nykyistä elämääni täällä, koen kuitenkin eläväni siinä. En ehkä enää ytimessä, mutta sivussa ja rinnalla: sisällä. Koen tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden tunteita, kun ajaudun siitä liian pitkäksi aikaa sivuun. Kaipaan työtä, tätä työtä, ja olen tottunut tekemään sitä ihmisten keskellä ja kanssa, ihmismerestä käsin. Pelkään tuon yhteisön menettämisen aiheuttamaa onnettomuutta.
Toisen ammatin, puhutaan siitä nyt sitten vaikka rinnakkaisammattina tai sivutoimena, opiskeleminen tuntuu mahdolliselta ja radikaalilta ajatukselta. Ja monissa tulevaisuudenvarianteissa myös välttämättömyydeltä. Odottelen vain, että intohimon lamput syttyisivät sen suhteen... Hierojan ammatti olisi hyödyllinen ja käytännöllinen, ja olisin siinä varmaan kohtuu hyvä. Kovin moneksi vuodeksi en haluaisi mihinkään kouluun lähteä.
Ulkomaille tekee toki myös mieli, ainakin koemielessä, sivistystä ja toiseuden ymmärryskykyä kartuttaakseni. Toimeentuloasiat siellä päässä tosin mietityttävät.
Luopuminen ja radikalismi liittyvät tänä päivänä kiinteästi toisiinsa niin yksilöllisellä kuin ekologisella ja poliittisella tasolla. Vaatia itselleen ja toisilleen vähemmän, pitäen huolta siitä, ettei hengen elo kuitenkaan jää junnaamaan nollakasvulle.
Hauskaa nähdä, missä mennään näiden kelojen suhteen, kun Radix aikanaan saapuu esitykselliseen maaliinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti