Päällekkäisten prosessien kevät; tämä etenee hitaasti. Luettu: Mika Ojakankaan "Kenen tahansa politiikkaa" (ulossulkemattomat yhteisöt) ja Olli Löytyn "Maltillinen hutu" (kulttuurien kohtaaminen, toisten sietäminen). Pohtinut aika ajoin vaaran tunnetta, vaaraa teatterissa. Niitä harvoja kokemuksia, ja joitakin, joihin pääsee käsiksi luetun kauttakin. Kaksi ensi-iltaa takana, KHT:lla, ensiapuryhmän veto ja Jonnen Schwarzenegger. Siellä täällä menee semi-kiinnostavia esityksiä, joita haluaisi ehtiä nähdä.
Suomalainen radikalismi on kuollut.
Teatterissa (taiteessa?) ei ole enää mitään vaarallista. (Milloin oli?)
Taide ei ole poliittista, elleivät sitä tekevät ihmiset ole poliittisia.
lauantai 19. helmikuuta 2011
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Äärimmäistä kulttuuria
Luin Atte Oksasen mainion kirjan "Äärimmäistä kulttuuria" (Johnny Kniga, 2009). Oksanen osoittaa, miten rajojen rikkominen avantgarden piirissä on käynyt mahdottomaksi 1900-luvun jälkeen. Populäärikulttuurin ja taiteen kentällä sujuvasti liikkuvaa kirjaa suosittelee mielellään. Kirjassa on myös osuvia osuuksia sukupolvemme maailmankuvasta. Muutamia poimintoja tätä prosessia silmälläpitäen:
"Sosiaalisia tabuja on rikottu niin tehokkaasti läpi 1900-luvun, että shokeeraaminen on nykyään yhä vaikeampaa. Mikään ei ole enää tylsempää kuin performanssilattialla paskova taiteilija. (...) On alkanut uudenlainen tylsyyden ja masennuksen aikakausi, jonka äärimmäisyydet ovat erilaisia ja yllättäviä. (...) Nykyisissä shokkiefekteissä tosi ja taru, ruutu ja reaali sekoittuvat, ja elämästä tulee virtuaalitodellisuutta."
"1900-luvun saatossa myös kulttuuriset rajanylitykset muuttivat muotoaan. Ne saivat alkunsa sosiaalisina projekteina, joilla ajettiin yhteisöllisiä motiiveja. 1900-luvun loppua kohti projektin kohteena alkoi olla yhä enemmän yksilö itse. Ihminen itsessään on muuttunut projektiksi."
"Heillä ei ole enää aikaa, jota omistaa rakkaudelle, hellyydelle ja kiintymykselle. He ottavat Viagraa, koska heillä ei ole aikaa esileikeille. He ottavat kokaiinia ollakseen jatkuvasti valppaita ja reagoivia. He ottavat Prozacia tyhjentääkseen tietoisuutensa merkityksettömyydestä, joka yllättäen tyhjentää heidän elämänsä kaikesta kiinnostuksesta." (Barber, 2004)
"Meidän sukupolvemme ei ole kärsinyt 30-luvun lamaa eikä maailmansotaa. Meidän kriisimme on oma elämämme. Meidät kasvatettiin television edessä uskomaan, että meistä kaikista tulisi miljonäärejä, valkokankaiden idoleita tai rokkitähtiä, mutta meistä ei tule. Ja olemme alkaneet tajuta tämän. Ja me olemme hyvin vittuuntuneita." (Tyler Durden elokuvassa Fight Club, 1999)
"Identiteetti muistuttaa yhä enemmän jatkuvasti käynnissä olevaa projektia, jota narsistinen ihminen päivittää ja muokkaa jatkuvasti. (...) Narsistit ovat peilinnälkäisiä persoonallisuuksia, ja he etsivät pakonomaisesti itseään. He muistuttavat vampyyrejä, jotka eivät näe itseään peilistä ja ovat pakotettuja toistuviin muodonmuutoksiin riskien ja vaarojen keskellä. (...) Samaan tapaan nykykulttuuria luonnehtii loputon elämysnälkä - halu etsiä äärirajaa, joka palauttaisi kuolleelta tuntuvan olemassaolon uudestaan eläväksi."
"Lyhyt lista asioista, joita on pidetty viimeisen 50 vuoden aikana hyvin kumouksellisina: tupakointi, miesten pitkät hiukset, naisten lyhyet hiukset, parrat, minihameet, bikinit, heroiini, jazz, rock, punk, reggae, rap, tatuoinnit, kainalokarvat, graffitit, surffaus, skootterit, lävistykset, ohuet kravatit, rintaliivittömyys, homoseksuaalisuus, marihuana, revityt vaatteet, hiusgeeli, mohikaanit, afrot, ehkäisy, postmodernismi, kuvioidut housut, luomuvihannekset, maihinnousukengät, rotujenväliset suhteet. Nykyään nämä kaikki voi löytää Britney Spearsin videolta (poikkeuksena ehkä kainalokarvat ja luomuvihannekset)." (Heath & Potter 2006)
"2000-lukua leimaa rajojen rikkomisen patologisoituminen. (...) Rajojen rikkominenkin näyttäytyy polkuna, joka johtaa klinikan portaille. (...) Bileet ovat ohi, ja entiset rajanylittäjät mukautetaan rehabissa."
"Sosiaalisia tabuja on rikottu niin tehokkaasti läpi 1900-luvun, että shokeeraaminen on nykyään yhä vaikeampaa. Mikään ei ole enää tylsempää kuin performanssilattialla paskova taiteilija. (...) On alkanut uudenlainen tylsyyden ja masennuksen aikakausi, jonka äärimmäisyydet ovat erilaisia ja yllättäviä. (...) Nykyisissä shokkiefekteissä tosi ja taru, ruutu ja reaali sekoittuvat, ja elämästä tulee virtuaalitodellisuutta."
"1900-luvun saatossa myös kulttuuriset rajanylitykset muuttivat muotoaan. Ne saivat alkunsa sosiaalisina projekteina, joilla ajettiin yhteisöllisiä motiiveja. 1900-luvun loppua kohti projektin kohteena alkoi olla yhä enemmän yksilö itse. Ihminen itsessään on muuttunut projektiksi."
"Heillä ei ole enää aikaa, jota omistaa rakkaudelle, hellyydelle ja kiintymykselle. He ottavat Viagraa, koska heillä ei ole aikaa esileikeille. He ottavat kokaiinia ollakseen jatkuvasti valppaita ja reagoivia. He ottavat Prozacia tyhjentääkseen tietoisuutensa merkityksettömyydestä, joka yllättäen tyhjentää heidän elämänsä kaikesta kiinnostuksesta." (Barber, 2004)
"Meidän sukupolvemme ei ole kärsinyt 30-luvun lamaa eikä maailmansotaa. Meidän kriisimme on oma elämämme. Meidät kasvatettiin television edessä uskomaan, että meistä kaikista tulisi miljonäärejä, valkokankaiden idoleita tai rokkitähtiä, mutta meistä ei tule. Ja olemme alkaneet tajuta tämän. Ja me olemme hyvin vittuuntuneita." (Tyler Durden elokuvassa Fight Club, 1999)
"Identiteetti muistuttaa yhä enemmän jatkuvasti käynnissä olevaa projektia, jota narsistinen ihminen päivittää ja muokkaa jatkuvasti. (...) Narsistit ovat peilinnälkäisiä persoonallisuuksia, ja he etsivät pakonomaisesti itseään. He muistuttavat vampyyrejä, jotka eivät näe itseään peilistä ja ovat pakotettuja toistuviin muodonmuutoksiin riskien ja vaarojen keskellä. (...) Samaan tapaan nykykulttuuria luonnehtii loputon elämysnälkä - halu etsiä äärirajaa, joka palauttaisi kuolleelta tuntuvan olemassaolon uudestaan eläväksi."
"Lyhyt lista asioista, joita on pidetty viimeisen 50 vuoden aikana hyvin kumouksellisina: tupakointi, miesten pitkät hiukset, naisten lyhyet hiukset, parrat, minihameet, bikinit, heroiini, jazz, rock, punk, reggae, rap, tatuoinnit, kainalokarvat, graffitit, surffaus, skootterit, lävistykset, ohuet kravatit, rintaliivittömyys, homoseksuaalisuus, marihuana, revityt vaatteet, hiusgeeli, mohikaanit, afrot, ehkäisy, postmodernismi, kuvioidut housut, luomuvihannekset, maihinnousukengät, rotujenväliset suhteet. Nykyään nämä kaikki voi löytää Britney Spearsin videolta (poikkeuksena ehkä kainalokarvat ja luomuvihannekset)." (Heath & Potter 2006)
"2000-lukua leimaa rajojen rikkomisen patologisoituminen. (...) Rajojen rikkominenkin näyttäytyy polkuna, joka johtaa klinikan portaille. (...) Bileet ovat ohi, ja entiset rajanylittäjät mukautetaan rehabissa."
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
"Minua ei provosoi enää mikään"
toteaa kaikennähnyt teatterintekijä.
Tämän asenteen havaitsee aika ajoin myös itsessään. Ainakin 90-luvulta alkaen on puhuttu rajojen rikkomisen mahdottomuudesta teatterin ja laajemmin koko esittävän taiteen kentällä. Kaikki kuviteltavissa olevat rajat on ylitetty, rikottu, häivytetty modernin teatterin historian aikana, viimeisimmät 20. vuosisadan viimeisillä kymmenillä. Teatterin katsomossa aniharvoin, jos koskaan, enää törmää sellaisiin käsitteisiin kuin häirintä, provokaatio, vallankumous, avantgarde. Lajin sisällölliset ja ilmaisulliset uudistumisen mahdollisuudet lienevät toisaalla. Miellyttäminen on päivän sana.
Arkisimmallakin tasolla tuntuu silti, että jotakin oleellista jätetään hyödyntämättä, kun provokaation mahdollisuudesta luovutaan. Teatterikokemuksen, vaikutuksen avaruus typistyy, kaventuu, jää vajaaksi. Kenties provosointi onkin muuttunut yhdeksi epäajanmukaiseksi keinoksi keinojen loputtomassa varastossa.
En saa otetta aiheesta, mutta eettisen alueella uskoisin olevan vielä tutkimisen arvoista pintaa. Tämä aika käy koko ajan kaksinaismoralistisemmaksi. Virhettä, ulkoisia rajoitteita ja poikkeustilaa siedetään yhä heikommin. Ihmisen kohtaamisessa ja kohtaamatta jättämisessä on yhä kitkansa, myös teatterissa. Asiaa tulee tutkia.
Opiskelijaradikalismi on kiinnostava aihe juuri siksi, ettei sitä enää ole.
Tämän asenteen havaitsee aika ajoin myös itsessään. Ainakin 90-luvulta alkaen on puhuttu rajojen rikkomisen mahdottomuudesta teatterin ja laajemmin koko esittävän taiteen kentällä. Kaikki kuviteltavissa olevat rajat on ylitetty, rikottu, häivytetty modernin teatterin historian aikana, viimeisimmät 20. vuosisadan viimeisillä kymmenillä. Teatterin katsomossa aniharvoin, jos koskaan, enää törmää sellaisiin käsitteisiin kuin häirintä, provokaatio, vallankumous, avantgarde. Lajin sisällölliset ja ilmaisulliset uudistumisen mahdollisuudet lienevät toisaalla. Miellyttäminen on päivän sana.
Arkisimmallakin tasolla tuntuu silti, että jotakin oleellista jätetään hyödyntämättä, kun provokaation mahdollisuudesta luovutaan. Teatterikokemuksen, vaikutuksen avaruus typistyy, kaventuu, jää vajaaksi. Kenties provosointi onkin muuttunut yhdeksi epäajanmukaiseksi keinoksi keinojen loputtomassa varastossa.
En saa otetta aiheesta, mutta eettisen alueella uskoisin olevan vielä tutkimisen arvoista pintaa. Tämä aika käy koko ajan kaksinaismoralistisemmaksi. Virhettä, ulkoisia rajoitteita ja poikkeustilaa siedetään yhä heikommin. Ihmisen kohtaamisessa ja kohtaamatta jättämisessä on yhä kitkansa, myös teatterissa. Asiaa tulee tutkia.
Opiskelijaradikalismi on kiinnostava aihe juuri siksi, ettei sitä enää ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)