toteaa kaikennähnyt teatterintekijä.
Tämän asenteen havaitsee aika ajoin myös itsessään. Ainakin 90-luvulta alkaen on puhuttu rajojen rikkomisen mahdottomuudesta teatterin ja laajemmin koko esittävän taiteen kentällä. Kaikki kuviteltavissa olevat rajat on ylitetty, rikottu, häivytetty modernin teatterin historian aikana, viimeisimmät 20. vuosisadan viimeisillä kymmenillä. Teatterin katsomossa aniharvoin, jos koskaan, enää törmää sellaisiin käsitteisiin kuin häirintä, provokaatio, vallankumous, avantgarde. Lajin sisällölliset ja ilmaisulliset uudistumisen mahdollisuudet lienevät toisaalla. Miellyttäminen on päivän sana.
Arkisimmallakin tasolla tuntuu silti, että jotakin oleellista jätetään hyödyntämättä, kun provokaation mahdollisuudesta luovutaan. Teatterikokemuksen, vaikutuksen avaruus typistyy, kaventuu, jää vajaaksi. Kenties provosointi onkin muuttunut yhdeksi epäajanmukaiseksi keinoksi keinojen loputtomassa varastossa.
En saa otetta aiheesta, mutta eettisen alueella uskoisin olevan vielä tutkimisen arvoista pintaa. Tämä aika käy koko ajan kaksinaismoralistisemmaksi. Virhettä, ulkoisia rajoitteita ja poikkeustilaa siedetään yhä heikommin. Ihmisen kohtaamisessa ja kohtaamatta jättämisessä on yhä kitkansa, myös teatterissa. Asiaa tulee tutkia.
Opiskelijaradikalismi on kiinnostava aihe juuri siksi, ettei sitä enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti