Mietin esityksiä jotka ovat provosoineet minua. Mietin esityksiä joita on pidetty provosoivina, mutta joita en ole itse nähnyt. Mietin provokaatiota teatterissa. Wikipedia tietää, että "provokaatio on tahallista tai tahatonta toimintaa, jonka seurauksena on toiminnan kohteen negatiivinen reaktio, kuten paheksunta, ärsyyntyminen, loukkaantuminen tai suuttuminen".
Provosointi on (mahdollisimman suuren) reaktion, reaktiivisuuden hakemista. Se ei pyri tyydyttämään, miellyttämään kohdettaan, täyttämään sen odotuksia. Se on vallankäyttöä, aina, manipulaatiota usein.
Huono provosoi. Toinen, vieras, tuntematon tuo sen äärelle, usein. Olen provosoitunut useammin johonkin esitykseen kohdistuvan pettymyksen tai turhautumisen kuin sen radikaalien, provosoivien sisältöjen kautta. Odotan teatterilta paljon, joka kerta. Esteet on helppo luetella. Tyydymme annettuihin muotoihin, "hyviksi" katsottuihin toimintatapoihin, turvallisiin rutiineihimme, ajattelun kesyyteemme.
Kuvitella ja tietää, että näyttämöllä, teatterissa, KAIKKI on lähtökohtaisesti mahdollista, ja uskoa tuohon prinsiippiin loppuun asti, on helpommin sanottu kuin tehty. Kaipaan sitä tunnetta, katsojana eritoten, että juuri nyt voi tapahtua mitä tahansa. Ja nyt, ja nyt, ja nyt...
Mene näyttämölle NKEKE. Tee esitys NKEKE. Ole NKEKE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti