Lueskelin aamun ratoksi vanhoja merkintöjä tästä blogista, sen alkumetreiltä. Hauskaa nähdä, miten prosessin ensimmäiset lähtöpisteet ja tavoitteet toteutuvat esityksen tasolla (tsekkaa tammikuun merkinnät).
Radikalismi on asioiden juurille menemistä. Kurotammeko sinne asti? Yltääkö analyysi riittävän pitkälle? Onko esitys riittävän historiatietoinen ja silti kiinni tässä päivässä?
Prosessin varrella on tullut monesti mieleen, että tätä ajankohtaisemmaksi ei tutkimuskohde/esitys oikein voi muodostua. Poikkeaman alkuperäisistä hahmotelmista tekee oikeastaan erilaisten ääriliikkeiden voimakas osuus esityksessä. Ääriliikkeiden nousussa ei sinänsä aina ole kysymys radikalismista, mutta niissä on (pelottavaa) potentiaa.
Oma suhteeni radikalismiin on ilahduttavalla tavalla tarkentunut. Siinä missä viime keväänä ajatus radikalismin mahdollisuudesta tuntui aika vaikeasti hahmotettavalta asialta, nyt ainakin hahmottaa maastot ja tunnot, joista liikehdintä voi kummuta. Aiheen äärellä oleminen on ollut siinä mielessä valaisevaa, sivistävää ja rohkaisevaa.
Millä muotoa esitys itsessään sitten on radikaalia taidetta - tai lähestyy sitä? En osaa vastata vielä. Keinoissa, tyyleissä, käytännön ratkaisujen tasolla koira ei ole karvoistaan päässyt, mutta se ei ole liiemmin haitannut. Olisi absurdia vaatia itseltään totaalista uusiutumista; esityskieli on minun, meidän ja aiheemme näköinen ja uskon että se riittää pitkälle.
Edessä on esityksen lopetuksen miettiminen. Olen koittanut antaa asian syntyä hitaasti. Joitain ratkaisuja kakkosen suhteen on tehty ehkä kiireenkin vimmassa, mutta finaalin suhteen ei auta hermoilla.
Jotenkin niiden hetkien tulisi taipua uudeksi todellisuudeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti