Kuusituntinen lauantaipuhde iltaryhmän kanssa takana. Käveltiin kakkonen läpi Ajan henki -biisiin asti, tsekattiin ykkösen vaihdot ja musaiskut, treenattiin huutokuoroa ja nationalismi-potpuria, kopaistiin Jobbikia ja solidaarisuus-osiota. Huomenna tarkempaan kakkosnäytöksen syyniin koko porukan kanssa.
Päivän päätteeksi pureuduimme hetkeksi porukan ajatuksiin auttamisesta, aktivismista ja solidaarisuudesta; maailmanparannuksen perustuskaan, Afrikan ja läntisen Euroopan väliseen kontrastiin, riittämättömyyden ja avuttomuuden tunteisiin, ulkokohtaisuuteen, nihilismiin, kyynisyyteen ja sisäiseen vimmaan.
Samoilla tienoilla höpöttelin jotain rentouden etsimiseen liittyvää suhteessa kaikkiin esityksen ns. juontoihin. Molemmissa pätkissä (auttamiskohtaus, juonnot) ongelmat ja kipuilu liittyy henkilökohtaisuuteen tai omakohtaisen otteen puutteeseen. Juonnoissa mennään helposti juhlavaa kaarta, pölötellään mitä plari suuhun käskee ja käytetään vähäisesti omaa ajatustyötä. Tekstin käsittelystä puuttuu omakohtaisuutta, suoruutta, rohkeutta ja tiettyä provosoivuuttakin ("rentous" tulee ajatella nimenomaan tätä kautta). Auttamisosion suhteen ensimmäisissä keskusteluissa on taas välittynyt kammo siitä, ettei tiedä miten päin tässä olisi tai pitäisi olla: haastetta riivaa oman ajattelun puute tai kuvitelma siitä, että olisi olemassa jokin tietty oikea tapa tai tekniikka suorittaa annettu tehtävä.
Henkilökohtaistaminen on paljolti aiheen ottamista omakseen; ei vain ryhmämme yhteiseksi, vaan lihaksi ja vereksi sen jokaisessa jäsenessä. Se kysyy vastuunkantamista, omapäisyyttä ja uskallusta toimia niin kuin sydän, pää, kapinahenki tai jokinoikku sanoo. Ei riitä, että ottaa vastaan ohjaajan luoman raamin: on vietävä sitä itse pidemmälle, työstettävä oma kulma (ristiriitaiseksi, kirkkaaksi, miksi hyvänsä) ja käytännön reitti. Mitä henkilökohtaisemmaksi ja ajankohtaisemmaksi, sitä parempi.
Esityksen jokaisen kohtauksen läpäiseviä periaatteita ovat radikalismin ja ääriliikkeiden kriittinen tutkiminen. Mutta pätkät läpäisee yhtä hyvin ajan- ja omakohtaisuuden vaade. Se mikä ei herätä minussa mitään, ei herätä sitä katsojissakaan. Se mikä panee minut liikkeelle, saa hermostuneeksi tai säilyttää perustavanlaatuisen ratkaisemattomuutensa, voisi kuvitella saavan saman kouristuksen aikaan myös toisaalla.
Itseään (ketään) ei sovi päästää vähällä, muistutteli ohjaaja iltamyöhään itselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti