Röyhkeyttä!

Kirjoittaessani kolmannesta esityksestä palautetta esiintyjille (tiistain neljäs esitys on ensimmäinen, joka jää minulta väliin) jäin miettimään röyhkeyttä Radixissa. Kaipaan sitä lisää.

Aiemmissa kht-töissäni röyhkeys on tullut pitkälti katsojakontaktin, yleisöönmenon ja suoran puhuttelun kautta. Tässä esityksessä sitä on tarkoituksellisesti vähän. Syynä on jonkinlainen kyllästyminen (vaihe?) ja kyvyttömyys ajatella tuota lajia uudella / toisella tavalla. Mutta ärhäkän röyhkeitä hetkiä on kyllä haettu. Ja voisi hakea lisää.

Siellä on Marcus Bachmannin kristillinen eheytysklinikka (tyylilaji ja aiheenkäsittely vedetty tappiinsa). Siellä on Jobbik (katsojakontakti ajateltu riittävän röyhkeäksi). Siellä on Pelon ja vihan kierre (paljon suoremmin ja henkilökohtaisemmin tuskin voi enää puhua). Siellä on tervettä haistattelua, joka pohjaa osin itsekritiikkiin (vasemmistoaktivistit, Ajan henki, Vallan kritiikki a la Zizek jne.). Siellä on hetkiä, jolloin jokin sovinnaisuuden raja ylitetään sovitusti tai sopimatta, kuten Essin tavassa vetää loppujortsua puolen metrin päässä katsojista. Mutta siellä on myös vähän turhan siistejä, informaationjakamiseen tai tietynlaisen tunnelman luomiseen keskittyviä kohtauksia (islamin alku, kakkosen alku, degrowth, muun muassa).

Näytöskohtaisesti kakkosnäytös, joka käsittelee vasemmistoradikalismia, on omasta kulmastani röyhkeämpi kuin ensimmäinen. Se on rakennettu suorastaan ankaraksi. Ykköselle kaipaisi vielä sellaisia elementtejä tai tekemisen henkeä, että joku voisi lähteä kesken näytöksen katsomosta kävelemään. (Tai no, on niin jo kerran tapahtunutkin, mutta ei niinkään röyhkeyden vaan erään kohtauksen rajuuden vuoksi.) Pihdeissään se ykkönenkin toki pitelee. Ihmiset jaksavat istua hämmentävän hiiskumatta puolitoista tuntia paikoillaan.

Annukka Ruuskanen kirjoitti joskus Teatteri-lehden pääkirjoituksessaan, että mediaa ei saa mihinkään tekemällä sisäsiistejä esityksiä. Radix ei suinkaan ole sisäsiisti, mutta voisimme olla röyhkeydessä pidemmälläkin. Ruuskasen ajatus pätee yhtä hyvin kehen tahansa katsojaan: jos jotakin haluaa herättää, provosoida liikkeelle, on parempi antaa paukkua sydämensä kyllyydestä.

Röyhkeys liittyy tietenkin miellyttämiseen; se on sen vastapari tai -kohta. Karkeasti: esiintyjän mielessä pitäisi olla joka ilta ennen esitystä kysymys: "kuinka haastan itseni tänään?" eikä kysymys "kuinka selviydyn tästä illasta?". Se on vaativaa, mutta erittäin tärkeää - eikä pelkästään esityksen itsensä, vaan meidän, itsemme ja toistemme takia. Mitään ei pitäisi pyydellä anteeksi.

Kun juttu on vasta esityskautensa alussa ja tahti harva, terve rutiini puuttuu ja sitä kautta energiaa menee liiaksi varmuuden hakemiseen. Ei olla vielä niin hyvin jutun päällä, että voitaisiin vain ruveta rillaamaan. Mutta se aika tulee, kun suunnan eteen tehdään duunia.