Jengi on puhki.
Toinen veto on hetki sitten tauonnut. Porukka on piipussa jokaisen esityksen jälkeen esityksen rankkuudesta ja mehutvievästä loppukohotuksesta johtuen, mutta myös koska loppusuora on ollut niin tiukka ja tiivis. Jälkiviisaana voi todeta, että toinen esitys olisi voinut olla myöhemmin kuin 42 tuntia ensi-illan jälkeen.
Ensi-ilta sujui loistavasti, toinen esitys hyvin. Ekassa täys tupa, toisessa kaksi kolmasosaa penkeistä täytettynä. Ensi-illassa oli ehkä enemmän pieniä virheitä, toisessa taas yleisöstä tuli niin paljon vähemmän sitä kuuluisaa fiidbäkkiä, että varsinkin ykkösestä jäi hivenen takakireä maku. Mutta vain hivenen.
Esitys ei päästä ketään helpolla. Ei esiintyjiään, eikä katsojiaan. Niitä kohtia, missä voisi helposti hengittää, huoahtaa, nauraa ja levähtää, ei oikeastaan ole. Sitä voi pitää yhtäältä dramaturgisena ongelmana ja toisaalta saavutuksena. Molemmat näkökulmat ovat yhtä totta. Esityksen "katse" porautuu niin ikävästi omiin länsimaisiin napoihimme, että yksiselitteisiä hurraa-huutoja kuulee vähän. Liikuttuneita, vaikuttuneita, ärsyyntyneitä, kiihtyneitä ja liikkeellepanneita jälkikommentteja sitten senkin edestä.
Radix on siis lähtenyt matkalleen suotuisissa, kiihkeissä ja uupuneissa merkeissä. Keskiviikon vedon jälkeen tulee ansaittu viikon huili ja aika pian jo pidempi jouluvapaa. Sitä ennen pitäisi saada väki löytämään proggis, että puskaradiokin saisi laulantapohjaa.
Kritiikkikin tuli, asiallinen sellainen. Raimo Viirteen ylenkatse luopumisutopiaa kohtaan paljastaa minusta paljon, mutta muuten juttu tuonee enemmän katsojia kuin karkottaa. Hyvä niin.
Mutta nyt. Relax. Kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti