Alkuvuoden kaksi ensimmäistä vetoa onnellisesti takana. Molemmissa jotain häikkää ja epätarkkuutta ykkösellä, eritoten käynnistyksessä, muutamia huikeita hetkiä myöhemmin ja sitten ehyensorttinen kakkonen. Jälkimmäinen jäi omalta osaltani näkemättä, tämä kuulopuheiden pohjalta. Enni oli sairastuvalla, ja nyt kolmannen vedon alla Pekalta hajosi varvas.
Väkeä on käynyt nihkeästi, 32 ja 19, enkä oikein jaksa ymmärtää että missä mättää. Eiväthän nämä mitään tavattomia lukuja ole, monet Genen jutut pyörivät ihan samoilla seuduilla, mutta kuten isäukkoni esityksen nähtyään totesi, "voi olla että jossain toisaalla vastaanotto olisi toinen". En tiedä onko tämä markkinointikysymys vai mikä. Onko esitys liian vaativa? Raskas? Runsas? Epäseksikäs? Tyly?
Yksittäiset palautteet ovat olleet edelleen korviahelliviä: väki seuraa esitystä keskittyneellä etunojalla, tihkuu energiaa, ajatusta ja tunnetta esityksen jälkeen eikä kesto (3h) tunnu olevan kuin aniharvoille ongelma.
Lämmitimme tällä viikolla myös Houstonin Sissilinnaan. Sen ensimmäisen esityksen jälkeen tajusin, että on tullut tehtyä kaksi esitystä, joiden jokaisen vedon jälkeen esiintyjät ovat täysin läkähdyksissä, kaikkensa antaneina. Tällaiset valinnat ovat toki kuluttaviakin (mikä näkyy mm. rasitusvammoissa ja sairasteluissa), mutta on tässä jotain ihan ylellisen mahtavaa! Että näyttämölle, jutulle, itselle ja toisille annetaan joka ilta oikeasti kaikki. Paljoa enempää ei voi pyytää. Paljon vähempää ei voi vaatia.
Pikkaisen rassaa että jää esityksiä omalta osalta väliin. Porukka ei minua juuri enää tarvitse, mutta ohjaajan silmä auttaa sellaisissa rytmiin ja esityksen kehittämiseen liittyvissä keloissa, jotka eivät lavalle välity tai joita ei voi yksittäisiltä, kerran esityksen näkeviltä katsojilta saada. Esityksen alkupuolta, lähinnä vihan aapista, tekisi mieli sorvata terävämpään suuntaan, ja degrowth-debatti ei koskaan ole liian säpäkkä. Muun muassa.
Milloinhan sitä pääsee seuraavan kerran harjoittelemaan? (Oih.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti