Kävimme eilen mielenkiintoista ja monella tapaa kesken jäänyttä keskustelua hyvästä ja huonosta mausta, satiirin ja vihapuheen suhteesta sekä kritiikistä eri ääriliikkeitä kohtaan. Taustalla oli Yhdysvaltain kristityn oikeiston maailmankuvaa ja ilmenemismuotoja käsittelevä kohtaus, joka rakentuu kahteen puheenvuoroon: maan presidentiksi pyrkivän Michele Bachmannin patrioottiseen esitykseen huomisen Amerikasta (näkökulma poliittisissa kysymyksissä) ja hänen miehensä Marcus Bachmannin homoja heteroiksi eheyttävän terapiaklinikan harjoitteisiin ja näyttämöllepanoon (näkökulma moraalisissa kysymyksissä).
Osa porukasta koki, että ennen kaikkea jälkimmäisen puheenvuoron käsittely on liian raju. Teksti ja toteutus pysyy aiheen kritiikissä, eikä sorru nälvintään (vihapuheeseen). Ongelmalliseksi koettiin, että kritiikki kohdistuu asiaan (kristinuskoon), joka on liian lähellä itseä. Koettiin, että nimenomaan tunnetasolla on vaikeaa erottaa sitä, mikä on kristillisen ääriliikehdinnän kritiikkiä ja mikä kristinuskon kritiikkiä, vaikka järki sanoo, että kohtauksessa on kyse ensinmainitusta.
Osa porukasta taas koki, että nimenomaan sellaisten aiheiden, jotka ovat tuttuja ja lähellä itseä, kritisointi on helpompaa ja myös tekemisen tasolla miellyttävämpää. Että vaikkapa islamisteja on paljon haastavampi pistää lujille, koska aihe ei ole tuttu, ahmi teoriaa ja taustatietoja sitten kuinka paljon tahansa.
Siinä ettei lähelläolevia aiheita ja ilmiöitä haluaisi käsitellä suorasti on tietty kaksinaismoralismin itu. Toisaalta kun liikutaan uskonkysymysten maastossa, kokemukset käyvät väkisin henkilökohtaisimmiksi (puolesta tai vastaan ja kaikkea siltä väliltä) ja sitä peiliä vasten erilaiset reaktiot ovat hyvin ymmärrettäviä. Huomaan myös, että oma reaktioni keskusteluun on innostuneenoloinen; kun tällainen puhututtaa, tietää, että nyt ollaan oikean asian äärellä.
Tämä on minusta kiinnostavaa maastoa ja liittyy paljon koko esityksen mesitsiin. Samansuuntainen kysymyksenasettelu nousee esiin kun ajattelemme vaikkapa Breivikiä; kun järkytymme teosta joka tapahtuu välittömän elämänpiirimme ja monen kohdalla myös arvomaailman lähettyvillä mutta päädymme kuitenkin psykologisoimaan teon ja demonisoimaan tappajan, koska haluamme välttyä ajattelemasta osallisuuttamme, koska emme uskalla kohdata sitä tosiasiaa, että teon kauheudella on liian paljon tekemistä oman kulttuurimme kanssa.
Breivikin kohdalla toteutus on rakennettu nimenomaan tätä demonisointia purkavaksi. Siinä esiintyjän, tavan Pekka Moilasen, ja "psykopaatin", Anders Behring Breivikin, todet elämäntarinat käyvät samoja latuja, sekoittuvat ja antavat ymmärtää, että nämä kauheudet voisivat olla toisilla valinnoilla läsnä tässä ja nyt, omassa arjessamme, hetkenä minä hyvänsä.
Omasta puolestani toivon, että kaikkia käsittelemiämme ilmiöitä voisi käsitellä samanlaisella suoruudella. Siinä on katsomiskokemuksena myös joku sellainen ensin naurattaa ja sitten tulee veitsi vatsaan -ilmiö. Ääriliikkeiden edustajat kun näyttäytyvät samaan aikaan käsittämättöminä, typerinä, hulluina, outoina, vaarallisina, sairaina, mutta myös tunnistettavina, tavallisina, tosina...
Aika monet omat esitykseni kiteytyvät jollain tapaa toden janoon. Siihen toiveeseen, että teatterissa tapahtuisi jotakin totta. Odotukseen kuhinasta lämpiössä ennen esitystä tai väliajalla, kollektiiviseen tietoisuuteen siitä, että kohta se verho repäistään. Toisinaan esiintyjyys on riisuttu äärimmilleen. Toisinaan esiintyjän ja katsojan suhde on rakennettu mahdollisimman välittömäksi tai sillä on operoitu toisin. Aika usein näyttämölle on tuotu aiheita, ilmiöitä ja tapahtumia, jotka ovat karmaisevan ajankohtaisia juuri nyt. Tähän perustuu myös tämän esityksen perusefekti: kaikki mitä näytetään, mistä puhutaan, mihin otetaan kantaa, on kaikessa kauheudessaa ja kauneudessaan tätä kouriintuntuvaa päivää tässä ja nyt. Niin kauan kuin esitystä ("radikaaleja liikkeitä siellä jossain") tarkastelee omalta ufo-planeetaltaan ulkopuolisen silmin, se on helppo vastaanottaa. Kun rohkenee kohdata sen tosiasian, että on käsiteltävien asioiden sisäpuolella, ympäröimänä, vastaanotto vaikeutuu varmasti.
Radixin tulisi puristaa ympärilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti