Lauantaivirtaa

Lauantaiaamupäivä, lehdissä kirjoitellaan ahkerasti syyskuun 11. päivän kymmenvuotishetkestä, nopeasti mennyt aika, Jonne lähdössä huomenna Kuubaa kohti, vapaa viikonloppu harjoituksista, ensi viikko muutenkin kevyempi. Parin viikon takaiset rakenteet on melkein jo heitetty menemään, tilalle on tullut pohdintaa joukkovoiman ja yksilöllisemmän työskentelyn vaihtelusta (ilta-aamuryhmä), samaa matskua käyty läpi molempien gruppojen kanssa. Ei aikaakaan, kun Ilkkakin ilmestyy treeneihimme. Ois nastaa, jos ensi viikolla saisi aikaiseksi jotakin näyttämistäkin. Toisaalta kaikki kiirehtiminen jutun suhteen tuntuu turhalta, prosessi luo itse oman vauhtinsa, se alkaa syntyä siinä vaiheessa kun lyö deadlinet (ensi-illan lähinnä) lukkoon, asioihin perehtyminen ottaa oman aikansa ja ilman sitä hetket näyttämöllä jäävät ulkokohtaisiksi. Teatteri-lehdessä oli ihan ok juttu näyttelijän instrumenteista, Cécile Orblin puhuu siinä kauniisti yhteisen ajattelun synnyttämisestä ja hiestä, ajatteluprosessin tuomasta lämmöstä, kokonaiseksi itsensä tuntemisesta vasta silloin, kun kädet ja jalat tuntuvat, pulssi ja lämpö ovat päällä. Fyysisyyttä kaipaa lisää, kehon kautta ajattelua, kehon ajattelua, se luo myös myskeen, tekemisen, matkanteon kiihtymisen tuntua. Torstain provoista jäi hyvä, otettu mieli, taju siitä, että tätä ei voi pilata kuin huono ohjaus, porukka on niin rautainen, herkkä, valmis. Se on sellaista kiitollisuuden maastoa, jotenkin, nähdä kuinka alttiita ja tavallaan ammattimaisesti juttuun suhtautuvia ihmiset täällä ovat, erityisyyttä joka ei millään muotoa ole itsestäänselvää kun katselee ympärilleen teatterin ja laumassatyöskentelyn kentällä. Minun pitää vain nähdä, minne olemme menossa. Meidän pitää vain nähdä, minne olemme menossa. Mmm. Koira haukkuu ulkona, viime yönä unissa oli tolkuton draivi, syksy on pysähtynyt tänne.