(Luettu: Mika Mannermaa: Jokuveli - elämä ubiikkiyhteiskunnassa.)
Viime aikoina mielessäni on kieppunut, jotenkin hämärästi tähän prosessiin liittyen, aihe nimeltä taideviha.
Taideviha näyttämöllä. Taiteen vihaajat. Taide, taiteilijat, jotka käyttävät taidetta vihansa purkamiseen. Nuoret vihaiset miehet. Ja naiset. Sinivihreä poliittinen. Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuriosio. Änkyrät Kainuun Sanomien ja muiden lehtien verkkosivuilla. Kulttuuripolitiikka. Vihan taide. Vihan Jumalat. Se että Mika Myllyahon vihan käsittelyssä (Täällä Pohjantähden alla) on jotain keski-ikäistä, miesmäistä, minulle nihkeää. Vihan oikeutus. Luonnonviha (Japanin maanjäristys). Libyan ja muun Pohjois-Afrikan tapahtumat. Taide, jota vie viha. Viha ekstaattisena tilana. Se että taidevihamielisyys on samaan aikaan konkreettisempaa ja käsittelemättömämpää kuin käsitteenä inflaation kokenut kulttuurivihamielisyys. Ja ehkä myös radikalismi ja sen uudelleenarviointi jonkin muun, aihe x:n (taidevihan, muun) alatekstinä, "tyylinä".
Oma aggressiivisuuteni näyttäytyy väsyneiden aamujen kiukussa. Niitä sattuu viikkoon vähän, mutta sattuu, melkein jokaiseen.
Näyttää siltä, että syksyksi on kerääntymässä mahtava ryhmä koolle. Aion iloita siitä heti, kun tämän suhteen tapahtuu Sykäys.
Sitä ennen Houstonia ja Suurta Jenkkanäytelmää. A vot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti